Fjärillar och keratin

Hyvää loppuviikon loppuhetkiä valopäät. Suurenmoiset seikkailuni ovat jälleen jatkuneet elämän mutkikkaalla moottoritiellä.

Pyörähdin pyörimättä hakemaan pyörillä pyörivän kaveripariskunnan auton kyydissä Fb-kirppikseltä varaamani kaksi cd-tornia. 150 paikkaa miljoonille cd-levyilleni tarjoavat WTC-tornit maksoivat yhteensä 15 euroa. 10 sentin kappalehinta logistiikkakiihotusta tarjoavista levykoloista ei ole paljoa, rakkaat amikseni. Nämä tornit tosin romahtaisivat varmasti ilman terroristilentokoneitakin, sen verran huteraa tekoa tuntuvat olevan. Ehdotin jo punaniskaisuudelle uskolliseen tapaani Annalle, että korjaisin löysät liitokset kaikkeen kykenevällä ilmastointiteipillä, mutta naiseni ei uskonut jesarin sopivan sisustukseemme. Taidan siis tarvita pikaliimaa. En muuten henkilökohtaisesti usko terroristien aivan omin lupinensa lennelleen aikoinaan USA:n ilmatilaan räjäyttelemään itseään, siinä haiskahtaa melko vahvasti oikeutus hyökätä jälleen yhteen öljyvaltioon. Mutta mitäpä minä tiedän, olen vain karvainen kaljamaha Suomesta.

Samaisella tornien ryöväysreissulla katsastimme muutaman kirpparin. En tietenkään ostanut mitään, koska eihän itseään kunnioittava mies osta mitään vanhana. Omastakin omaisuudestani vain yli 50 % on muiden ihmisten alunperin omistamaa. Lisäksi noukimme kauan odottamani rullaluistimet Matkahuollolta. Näin muutamaa luistelukertaa rikkaampana voin todeta valinneeni varsin viihdyttävän liikuntamuodon, joskin alaselkäni on lievästi sanottuna paskana. Jostain syystä vesisade tuntuu osuvan aina kohdalle, kun vaivaudun ulos kiitämään viiksikarvat viuhuen. Mutta ei se sinänsä kaaliin ota, koska vesisateessa rullaluistellessasi kukaan ei huomaa hikikarpaloidesi määrää.

Mistä johtuu, että aina englannin kielen tullessa tarpeelliseksi et kykene sanomaan mitään järkevän kuuloista? Tässä torstaina olin palaamassa kaupasta kotiin, kun eräs ulkomaalainen naapuri yht’äkkiä tervehti ja kysäisi, missä olen ottanut tatuointini. ”Öö... I don’t know... I don’t remember what it was called before. It was something like... I don’t remember. You know swim hall? I mean swimming hall. It is there in corner. I mean raastuvankatu. It is in raastuvankatu. I remember now, it was called Needle Point! But I don’t know what it’s called today. Tattoo something...” Huomautan, että sisällöltään tönkkö sekoiluni sisälsi vielä tönkömpää artikulointia sekä ajoittaisia suomenkielisiä sanoja. Osaan mukamas englantia musiikin kautta opeteltuna lähes täydellisesti. Sitten yritän käyttää laajaa sanavarastoani satunnaisessa tilanteessa ja kuulostan ruotsalaiselta turistilta Albaniassa.

Arvoisat lapset ja vanhukset, en voi suositella muutaman huurteisen ottamista aamuvuoroa edeltävänä päivänä. En varsinkaan, jos saat kaveriltasi turpaan 5-1 NHL:ssä Hanoi Rocksin soidessa taustalla. Huimalla älykkyysosamäärälläni varustettuna sorruin itse kyseenomaiseen krapulakalasteluun ennen aamuseiskan duunivuoroa. Nasty Suicide käväisee melko helpohkosti mielessä, kun Richterin asteikko ei riitä kuvaamaan käsiesi tärinää ja perseesi ampuu perhosia. Suoriuduin toki liskojen päivästäni kunnialla, koska vastuuttoman suuri vastuuntuntoisuuteni määrä sekä satunnainen himoni tilin kasvattamiseen vievät toistuvasti voiton pikkuongelmista hyvinvoinnin kanssa. Sitä paitsi tämä oli nyt tätä kuuluisaa itse aiheutettua päänsärkyä, pääni kun sattuu olemaan umpiluuta.

Näin viikonloppuvuorojen loppumisen kunniaksi tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin kutrieni hulmuavan lippiksen alta polkiessani kotiin. Keratiinin määrä päänahassani on siis vähitellen poikinut hiuksistani seuraavan version lyhyestä ja ytimekkäästä. Tiedä häntä, mitä juuri höpisin, mutta sen tiedän, ettei Anna tykkää kuontaloni kasvusta. Luonnonkiharalla pehkollani nimittäin on lievähkö taipumus afroiluun. Tämän totuuden tuloksena näytän tässä välimuodossa lähinnä 70-luvun discosta löytyneeltä spurgulta. Mutta ei se mitään, vaihteeksi hienoa nähdä peilistä muutakin kuin päälaelle pesiytynyt siili.

Seuraavat kolme ja puoli vuorokautta vietän lokoisasti kotona hengaillen, velvollisuus työelämän piirissä kutsuu läsnäoloani vasta torstaina. Lainasin hetki sitten puoli tusinaa leffaa eräältä kaveripariskunnalta. Näistä vähintään puolet saan katsoa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Anna nimittäin ei katso kauhupätkiä kuin kädet silmien edessä, sitä vaivoin voi kutsua katsomiseksi. Pohjustan seuraavan esimerkin naisen logiikasta tositapahtumiin eli Annan epäsäännöllisen satunnaisiin supistuksiin: Jos kerran tuleva rouvani haluaisi jo penskan ulos, miksi hän ei anna hyvän kauhurainan säikäyttää itseään niin perinpohjin, että lapsivedet olisivat menneisyyttä? Siinä gradun aihetta yliopistoituneille, itse kotiudun nyt ihmettemään Annan perunankuorintatekniikkaa. Siitos ja heipparallaa!

Aikuisuus ei tule yksin

Huomenta kaljut karvanopat. Tauko venähti varsin pitkäksi, kun edellisestä rustailustani alkaa olemaan lähemmäs kuukausi aikaa. Mutta parempi myöhään kuin myöhempään.

Kahvipannu vyöryy yli äyräidensä, koska koin tarvitsevani suurehkon kofeiinimäärän viihdyttämään itseäni tämän pällistelyn ajaksi. Niin ja pitää kai sitä vaimokkeen tapaisellekin hieman kahvia irrota, etten ole ainoa levottomia suoltava tässä huushollissa. Nämä kahvimäärät ovat kuitenkin varsin pienimuotoisia verrattuna ensimmäisiin kokemuksiini mukuloiden hoidon lapsekkaassa maailmassa. Ennen lähihoitajakoulutukseni alkua kotipaikkani oli puolisen vuotta Espoon keskellä sijaitseva Vatikaanivaltio ja Suomen veroparatiisi nimeltä Kauniainen. Sain tuolloin pestin laitoshuoltajana kaupungin suurimmasta päiväkodista. Laitoshuoltajahan on todella mediaseksikäs synonyymi siivoojalle. Homma itsessään oli mukavaa ja ehkäpä hyödyllistäkin harjoittelua rääkyvien pilttinistien empaattisessa kontrolloinnissa siivouksen lomassa. Olin ensimmäisen kuukauden koeajalla, joten en tainnut aivan suolesta olla loppupeleissä saadessani jatkaa yhden miehen sotaani villakoiria ja järjestäytynyttä bakteerikollisuutta vastaan. Mutta voi sitä kahvin määrää niihin aikoihin. Kahvihuoneessa oli aina pannu täynnä, joten omaksuin nopeasti työtavakseni tanssimisen toinen käsi kiinni mopin varressa ja toinen käsi kahvikupin kahvassa. Kauheimmillaan 10 kuppia mustaa kahvia sujahti alas päivittäin 8 tunnin duunirupeamien sisällä. Taisin saada geeneissäni rautaiset sisuskalut, koska vatsahaavasta tai pönttöön kohdistetusta laser-laavasta ei ollut tietoakaan.

Eräs työkaverini ilmoitti pari viikkoa sitten luulleensa minua 28-vuotiaaksi. Olen aikaisemminkin kuullut vastaavia kohteliaisuuksia, vaikka teini-ikäni on vasta saavuttanut kakskakkosen rajapyykin. Ei ihme, ettei ne tädit kaupan kassalla kysele papereita vikistessäni jotain epäselvää röökiaskeista. Johtuuko se juurevasta parrastani vai kenties elämään kyllästyneestä lehmänkatseestani? Toki löytyy myös järjen jättiläisyyden sinivalaita, jotka näkevät värityskirjaa muistuttavat käsivarteni ja julkaisevat älykkyysosamääränsä siitä huolimatta päästämällä ilmoille jotain tyyliin "Nii näytäx vie ne henkkarit??" Ei Jeesuskaan ehdi teetättää yli puolessa välissä olevia tatuointihihoja täysi-ikäisyyden rajan väärällä puolella. Ja se sentään muutti veden viiniksi, perkele. Eri asia sitten on, kuinka aikuinen olen virallisesta statuksestani huolimatta. Kekkuloin päivästä toiseen kämpässäni puolialasti kuunnellen musiikkia varhaisteini-iän voluumilla eli mahdollisimman lujaa, pelaan videopelejä, kitisen kotitöistä ja nauran partaani muistaessani jonkun hassun pissakakkavitsin 70-luvulta. Joo, olen aikuinen.

Eilen kulminoitui hetki, jota olen kauhulla odottanut yli vuoden; Anna pakotti minut imuroimaan. Minä kun olen niin ahkera muutenkin kotitöissä, niin tottahan imuroimisen kaltainen toimenpide aiheuttaa kulttuurishokin tällaisessa paatuneessa pilvilinnojen rakentelijassa. Johan siinä kroppa prakaa pelkästä ajatuksesta. Olen mukamas heinä-elokuun puolikkaalla työviikolla duunissa, jotta voin auttaa raskaudestaan kärsivää avokkiani kotona olemisessa. Ja mitä teen? No luulen vittu olevani joku jääkiekkoseuran toimitusjohtaja kolmen euron NHL-pelissäni. Niin miehekkäältä kuin tämä kuulostikin, viihdevirtuaaliset palkkaneuvottelut eivät oikein edusta hyödyllisyyden käsitettä tosielämässä. Joten minulta niin sanotusti loppuivat paskat tekosyyt heti kättelyssä kesken ja oli aika kosketella Pingua hellästi vuoden tauon jälkeen. Pinguhan on siis nimi, jolla ristin mustavalkoisen pölynimijämme muuttaessamme Vaasaan, Anna halusi imurille hellittelynimen jouduttuaan eroamaan Kauniaisten Nuu-Nuustaan. Aurinko laskee vuorien taa, teletapit menevät vuorien taa. Pingun eläkkeelle siirtymisen estää yksinkertaisesti niukahko rahatilanteemme, itse vehje on alusta lähtien ollut sysipaskaa laatua huonolla imuteholla, irtoavalla letkulla ja penistäni lyhyemmällä virtajohdolla. Mutta niin sitä vaan imuroitiin koko kämppä, tiskattiin astiat ja siirrettiin Aku Ankan taskukirja -kokoelmani sisältävät laatikot pois käytävältä, Annan varpaat kun tuntuivat aina tekevän tuttavuutta niiden kanssa. Kaikki tällainen puuhastelu on kotipalvelussa normaalia ja helppoa duunia, ongelma taitaa olla lähinnä kyseisen työskentelyn palkattomuus kotioloissa, rahanahne vätys kun olen. Ainakin voin typeryydestä ylpeänä todeta olleeni ainakin kerran hyödyllinen osa-aikaisen lomani aikana, muistaen toki kuinka epänormaaleja kotityöt ovat tavallisen ja täysipäisen ihmisen elämässä. En voi väittää omaavaani kumpaakaan edellisistä ominaisuuksista ainakaan laadukkaassa määreessä.

Olen luonut itselleni taas yhden epärealistisen tavoitteen kaukaisuuteen: terveellinen elämä part 257. Hommasin itselleni suojat ja kypärän rullaluisteluharrastuksen aloittamiseen, Annan isukki lähetti itse luistimet jopa kahtena parina Matkahuollon kautta, jalkamme ovat kuulemma samaa kokoa. Mielestäni aika nörttiä käyttää suojia, mutta eiköhän se olisi nörtimpää lähteä nörtin rullaluistelutaidoilla ilman suojausta liikenteeseen ja Pohjalaisessa kirkuisi seuraavana aamuna otsikko "Pohojammaan Teemu Selänne halkaasi nuppinsa mopoauton kylykehen!" Joten kypärä päässä kohti kolareita. Tarkoituksena olisi myös ruokaremontti liikunnan ohessa. Minun tapauksessani se tarkoittaa kasviksien osuuden lisäämistä ja suolan vähentämistä murhaavassa ruokavaliossani. Tupakoinninkin voisi taas vaihteeksi lopettaa. Mutta harvapa tietää parikymppisenä, mihin tulee kuolemaan vanhana. Minä tiedän. Niin totta kuin nimeni on ruotsalaisessa nimikalenterissa Dick, tulen kuolemaan johonkin verisuonisairauden muotoon. Olen syönyt suolaa tähän päivään mennessä enemmän kuin hoitamani vanhukset elämänsä aikana yhteensä, kolibrin leposyke ei kohdallani ole kovinkaan epänormaalia. Mitenkään ylpeilemättä julistan ylpeästi olevani kolesterolikeisari ikäisteni keskuudessa, hitaan kuoleman ystävät voivat ottaa mallia. No ei kai, menkää ulos halailemaan koivuja ja pakenemaan lokkipommituksia, sitä tämä yhteiskunta kuvainnollisesti sisältää nykypäivänä. Minun nuoruudessani pipo kiristi päätä ja vähäiset lelut olivat patterin välissä. Nuoruuteni jatkuu edelleen ja sen kyllä huomaa, ettei fyysisesti kasvaneessa päässäni ole koskaan veri kiertänyt, kun pipo on edelleen sama.

Yhtä röökiä raikkaampana voin todeta isyyden lähestyvän päätä huimaavaa vauhtia. Jos ei muuta, niin ainakin kykenen varmasti asettumaan henkisesti lapsen tasolle. Amme ja sitteri pitäisi vielä jostain pieraista, mutta muuten hankinnat ovat varsin mallillaan. Annalla alkoi tänään virallisesti äitiysloma ja tilanne on muutenkin konkretisoitunut reippaasti lasketun ajan ollessa tasan kuukauden päässä. Näillä näkymin sieltä on tulossa potkunyrkkeilijä, sen verran tehokkaasti tuntuu mukula hakkaavan Annaa pitkin vuorokausia. Paavo saa vertaisensa vastuksen, kun ei tuossa toisessa mirrissä tunnu olevan verivihollisen vikaa tarpeeksi. Tosin molemmat katit ovat tehneet viime päivinä lähinnä kuolemaa, matalapaine on kesällä eliöiden suurin vihollinen ja sydänvikaisten vanhusten sarjamurhaaja.

Näin hikisiin merkkeihin onkin hyvä lopettaa tämänkertainen hiostava sydänveren vuotamiseni. Voikaa pahoin ja muistakaa, että tärkeimmät asiat elämässä ovat uskonnollinen politiikka, perhe ja Pirkka.