Huomenta kaljut karvanopat. Tauko venähti varsin pitkäksi, kun edellisestä rustailustani alkaa olemaan lähemmäs kuukausi aikaa. Mutta parempi myöhään kuin myöhempään.
Kahvipannu vyöryy yli äyräidensä, koska koin tarvitsevani suurehkon kofeiinimäärän viihdyttämään itseäni tämän pällistelyn ajaksi. Niin ja pitää kai sitä vaimokkeen tapaisellekin hieman kahvia irrota, etten ole ainoa levottomia suoltava tässä huushollissa. Nämä kahvimäärät ovat kuitenkin varsin pienimuotoisia verrattuna ensimmäisiin kokemuksiini mukuloiden hoidon lapsekkaassa maailmassa. Ennen lähihoitajakoulutukseni alkua kotipaikkani oli puolisen vuotta Espoon keskellä sijaitseva Vatikaanivaltio ja Suomen veroparatiisi nimeltä Kauniainen. Sain tuolloin pestin laitoshuoltajana kaupungin suurimmasta päiväkodista. Laitoshuoltajahan on todella mediaseksikäs synonyymi siivoojalle. Homma itsessään oli mukavaa ja ehkäpä hyödyllistäkin harjoittelua rääkyvien pilttinistien empaattisessa kontrolloinnissa siivouksen lomassa. Olin ensimmäisen kuukauden koeajalla, joten en tainnut aivan suolesta olla loppupeleissä saadessani jatkaa yhden miehen sotaani villakoiria ja järjestäytynyttä bakteerikollisuutta vastaan. Mutta voi sitä kahvin määrää niihin aikoihin. Kahvihuoneessa oli aina pannu täynnä, joten omaksuin nopeasti työtavakseni tanssimisen toinen käsi kiinni mopin varressa ja toinen käsi kahvikupin kahvassa. Kauheimmillaan 10 kuppia mustaa kahvia sujahti alas päivittäin 8 tunnin duunirupeamien sisällä. Taisin saada geeneissäni rautaiset sisuskalut, koska vatsahaavasta tai pönttöön kohdistetusta laser-laavasta ei ollut tietoakaan.
Eräs työkaverini ilmoitti pari viikkoa sitten luulleensa minua 28-vuotiaaksi. Olen aikaisemminkin kuullut vastaavia kohteliaisuuksia, vaikka teini-ikäni on vasta saavuttanut kakskakkosen rajapyykin. Ei ihme, ettei ne tädit kaupan kassalla kysele papereita vikistessäni jotain epäselvää röökiaskeista. Johtuuko se juurevasta parrastani vai kenties elämään kyllästyneestä lehmänkatseestani? Toki löytyy myös järjen jättiläisyyden sinivalaita, jotka näkevät värityskirjaa muistuttavat käsivarteni ja julkaisevat älykkyysosamääränsä siitä huolimatta päästämällä ilmoille jotain tyyliin "Nii näytäx vie ne henkkarit??" Ei Jeesuskaan ehdi teetättää yli puolessa välissä olevia tatuointihihoja täysi-ikäisyyden rajan väärällä puolella. Ja se sentään muutti veden viiniksi, perkele. Eri asia sitten on, kuinka aikuinen olen virallisesta statuksestani huolimatta. Kekkuloin päivästä toiseen kämpässäni puolialasti kuunnellen musiikkia varhaisteini-iän voluumilla eli mahdollisimman lujaa, pelaan videopelejä, kitisen kotitöistä ja nauran partaani muistaessani jonkun hassun pissakakkavitsin 70-luvulta. Joo, olen aikuinen.
Eilen kulminoitui hetki, jota olen kauhulla odottanut yli vuoden; Anna pakotti minut imuroimaan. Minä kun olen niin ahkera muutenkin kotitöissä, niin tottahan imuroimisen kaltainen toimenpide aiheuttaa kulttuurishokin tällaisessa paatuneessa pilvilinnojen rakentelijassa. Johan siinä kroppa prakaa pelkästä ajatuksesta. Olen mukamas heinä-elokuun puolikkaalla työviikolla duunissa, jotta voin auttaa raskaudestaan kärsivää avokkiani kotona olemisessa. Ja mitä teen? No luulen vittu olevani joku jääkiekkoseuran toimitusjohtaja kolmen euron NHL-pelissäni. Niin miehekkäältä kuin tämä kuulostikin, viihdevirtuaaliset palkkaneuvottelut eivät oikein edusta hyödyllisyyden käsitettä tosielämässä. Joten minulta niin sanotusti loppuivat paskat tekosyyt heti kättelyssä kesken ja oli aika kosketella Pingua hellästi vuoden tauon jälkeen. Pinguhan on siis nimi, jolla ristin mustavalkoisen pölynimijämme muuttaessamme Vaasaan, Anna halusi imurille hellittelynimen jouduttuaan eroamaan Kauniaisten Nuu-Nuustaan. Aurinko laskee vuorien taa, teletapit menevät vuorien taa. Pingun eläkkeelle siirtymisen estää yksinkertaisesti niukahko rahatilanteemme, itse vehje on alusta lähtien ollut sysipaskaa laatua huonolla imuteholla, irtoavalla letkulla ja penistäni lyhyemmällä virtajohdolla. Mutta niin sitä vaan imuroitiin koko kämppä, tiskattiin astiat ja siirrettiin Aku Ankan taskukirja -kokoelmani sisältävät laatikot pois käytävältä, Annan varpaat kun tuntuivat aina tekevän tuttavuutta niiden kanssa. Kaikki tällainen puuhastelu on kotipalvelussa normaalia ja helppoa duunia, ongelma taitaa olla lähinnä kyseisen työskentelyn palkattomuus kotioloissa, rahanahne vätys kun olen. Ainakin voin typeryydestä ylpeänä todeta olleeni ainakin kerran hyödyllinen osa-aikaisen lomani aikana, muistaen toki kuinka epänormaaleja kotityöt ovat tavallisen ja täysipäisen ihmisen elämässä. En voi väittää omaavaani kumpaakaan edellisistä ominaisuuksista ainakaan laadukkaassa määreessä.
Olen luonut itselleni taas yhden epärealistisen tavoitteen kaukaisuuteen: terveellinen elämä part 257. Hommasin itselleni suojat ja kypärän rullaluisteluharrastuksen aloittamiseen, Annan isukki lähetti itse luistimet jopa kahtena parina Matkahuollon kautta, jalkamme ovat kuulemma samaa kokoa. Mielestäni aika nörttiä käyttää suojia, mutta eiköhän se olisi nörtimpää lähteä nörtin rullaluistelutaidoilla ilman suojausta liikenteeseen ja Pohjalaisessa kirkuisi seuraavana aamuna otsikko "Pohojammaan Teemu Selänne halkaasi nuppinsa mopoauton kylykehen!" Joten kypärä päässä kohti kolareita. Tarkoituksena olisi myös ruokaremontti liikunnan ohessa. Minun tapauksessani se tarkoittaa kasviksien osuuden lisäämistä ja suolan vähentämistä murhaavassa ruokavaliossani. Tupakoinninkin voisi taas vaihteeksi lopettaa. Mutta harvapa tietää parikymppisenä, mihin tulee kuolemaan vanhana. Minä tiedän. Niin totta kuin nimeni on ruotsalaisessa nimikalenterissa Dick, tulen kuolemaan johonkin verisuonisairauden muotoon. Olen syönyt suolaa tähän päivään mennessä enemmän kuin hoitamani vanhukset elämänsä aikana yhteensä, kolibrin leposyke ei kohdallani ole kovinkaan epänormaalia. Mitenkään ylpeilemättä julistan ylpeästi olevani kolesterolikeisari ikäisteni keskuudessa, hitaan kuoleman ystävät voivat ottaa mallia. No ei kai, menkää ulos halailemaan koivuja ja pakenemaan lokkipommituksia, sitä tämä yhteiskunta kuvainnollisesti sisältää nykypäivänä. Minun nuoruudessani pipo kiristi päätä ja vähäiset lelut olivat patterin välissä. Nuoruuteni jatkuu edelleen ja sen kyllä huomaa, ettei fyysisesti kasvaneessa päässäni ole koskaan veri kiertänyt, kun pipo on edelleen sama.
Yhtä röökiä raikkaampana voin todeta isyyden lähestyvän päätä huimaavaa vauhtia. Jos ei muuta, niin ainakin kykenen varmasti asettumaan henkisesti lapsen tasolle. Amme ja sitteri pitäisi vielä jostain pieraista, mutta muuten hankinnat ovat varsin mallillaan. Annalla alkoi tänään virallisesti äitiysloma ja tilanne on muutenkin konkretisoitunut reippaasti lasketun ajan ollessa tasan kuukauden päässä. Näillä näkymin sieltä on tulossa potkunyrkkeilijä, sen verran tehokkaasti tuntuu mukula hakkaavan Annaa pitkin vuorokausia. Paavo saa vertaisensa vastuksen, kun ei tuossa toisessa mirrissä tunnu olevan verivihollisen vikaa tarpeeksi. Tosin molemmat katit ovat tehneet viime päivinä lähinnä kuolemaa, matalapaine on kesällä eliöiden suurin vihollinen ja sydänvikaisten vanhusten sarjamurhaaja.
Näin hikisiin merkkeihin onkin hyvä lopettaa tämänkertainen hiostava sydänveren vuotamiseni. Voikaa pahoin ja muistakaa, että tärkeimmät asiat elämässä ovat uskonnollinen politiikka, perhe ja Pirkka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti