Totuus on vale

Kukkuu rakkahimmat. Olkoon jälleen aika kiusata teitä keltaisen lehdistön kätyreitä suolesta revityllä lässynläälläni. Olkaa nauttimatta.

Tänään kipaisimme rikoskumppaneidemme kyydityksellä varastamassa 60 eurolla nyt kaksinkertaisesti käytettynä ostetut ihmislapsen kyyditysvaunut Vaasan Perälästä eli Mustasaaresta. Sijainti oli näin ateistinkin näkökulmasta Jumalan selän takana. Mutta kappas, sieltä peltojen keskeltä löytyi keidas, jossa asui oma pieni Vatikaanivaltionsa. Totuushan on, että Suomen virallinen Monaco on tomaattien luvattu maa Närpiö, mutta kyllähän tuo eksoottisen matkan ajoi noinkin. Mieleeni kimposi haaveita banaanipuiden alla tanssimisesta Aatamin asussa banjojen soidessa taustalla, mutta epäilen näin Suomen mittakaavassa saavani linnatuomion peltomyyriin sekaantumisesta, mikäli toteuttaisin näitä villejä fantasioitani elävässä elämässä.

Takanani on hajottava viikonloppu työn merkeissä muiden rellestäessä salaisessa keisarikunnassani Provinssissa. Olen kuullut lohduttavia sanoituksia tyyliin "etsä mitään menettäny", mutta totuus on vale. Epäilen missanneeni monen monta saatananpalvausrituaalia, joista en joka tapauksessa muistaisi näin jälkikäteen mitään ilman muiden seuralaisten hienovaraista avustusta. Jätän siis röyhkeät spekuloinnit itseäni tasavertaisemmille ja keskityn psyykkaamaan itseni tuplaamaan kohteliaan humalaisuuteni määrän ensi vuoden Törnävä-karkeloissa. Ei ihailtavaa, mutta ainakin tyhmää.

Niin, tosiaan, se työviikonloppu. Palkkaukseni ei näin jälkikäteen hirveästi mieltä hivele, mutta kai tämä on osa tätä todelliseksi mieheksi kasvamisen suoraa tietä hautaan. En kuitenkaan ole niin Babylonin lammas kuin mitä kuvittelette. HEINÄKUUN TYÖMÄÄRÄNI ON VAIN 50%! Sossurotaksi en yksinkertaisesti kykene, mutta kehtaan silti määritellä itselleni vain sen verran töitä, mitä kohtalaisen köyhä dream life vaatii. Eli siis vikisen nurkassani kuin kiimainen kameli, että "olis kiva pitää vähä lomaa ku emmä niinku pitäny yhtää lomaa viime kesänä". Eli olen joka tapauksessa päänahkaani myöten kiinni valtion pitkässä mutta kapeassa sokerikorpussa. Mutta saahan siitä rahaa ja nykypäivänä seisoen kuseminenkin varmaan halutaan veron alaiseksi tuloksi isäm maalle. Tai niin suunta näyttää olevan ainakin politiikan vasuriston suunnannäyttäjällämme Ruåtsilla, karrikoidusti. Kukakohan on rakkaan länsinaapurimme mittavin homofobi...? Siis peniksen pituudeltaan.

Speak of the devil, isäm maasta puheen ollen en oikein laske itseäni suurimpien patrioottien joukkoon. Olen nimittäin huomenna aikeissa hakea siviilipalvelukseen. Ja näin suomileijonakaulakorut kilisevät ja ilman täyttävät "pitkä tukka homo seksuaali sivari narkkari hippi !!11" -ilmaukset. Ainakin niiden suurimpien karvanoppalaisten keskuudessa. Olen muuten vastavalmistunut amis, joten turha loukkaantua itseironisesta elämänkatsomuksestani. Mä sillei kässään et tähä maaha tarvii noit reservijoukkoi ku ne on meille semmone paras ratkaisu puolllustuxellisesti. Mutta en vain itse erityisemmin sovi siihen hommaan. Myönnän, olen tätä nykyajan pullamössönuorisoa. Olen turhan herkkä. Kävin alunperin suorittamassa kaksiviikkoisen rupeaman armeijan kurkkusalaateissa ja tulin siihen loppupäätelmään, etten sovi sinne. Jos joku pitää minua luovuttajana, hänellä on oikeus mielipiteeseensä. Otan mielelläni vastaan tästä asiasta perusteltuja argumentteja, mutta monesti suomalaisuus ja mieskäsitykset tuntuvat nojaavan sosiaaliseen pakkoon käydä armeija, koska talvisota. Joillekin se sopii, joillekin ei. Koen itseni monin verroin hyödyllisemmäksi valtiolle työskennellessäni esimerkiksi kouluavustajana. Rintamalla olisin se ensimmäinen pöllö, joka vain tuijottaisi veli venäläisen piippuun ja sanoisi "huu" rauhaa rakastavassa merkityksessä aivojeni lentäessä kaaressa naapurioravan postiluukusta sisään. Ei kiitos. Tuskin armeijakaan tarvitsee minunkaltaistani mentaalisesti häiriintynyttä ruskeiden totuuksien gladiaattoria jalkoihinsa kierimään.

Huomisen vapaapäiväni kunniaksi hommasin muutamahkon oluen ja rupesin fiilistelemään bloggailun merkeissä tänään hommaamiani kokoelmalevyjä Hurriganesilta ja Iron Maidenilta. Hurriganes on kiistattomasti merkityksillisin rock n' roll -pumppu kautta Suomen rock-historiikin, se oli ensimmäinen laatuaan. Piste. Iron Maiden puolestaan edustaa minimaalisesti kuuntelemaani musiikkityyliä. Tyyliin ratsastusta urheasti auringonlaskuun miekan katkoessa voimattomien vastustajien kauloja veren loistaessa kolhiintuneella kilvellä. Liian fantasiaa minulle, Simo Hovarille. Kaksi poikkeusta vahvistavat kuitenkin säännön. Stoori Iron Maidenin takana pomppaa hitusen varhaislapsuuteni puolelle. Isukkini tapasi kuunnella erityisesti Maidenin live-kokoelmaa mökillämme, opin nuo biisit ulkoa Kouvolasta saapuvan pimeyden lumoamana. Myöhemminhän minusta tuli The 69 Eyesin kautta Hanoi Rocks -diggari punaisine nahkahousuineni. Olisitte nähneet minut kultaisen 2000-luvun puolivälissä. Aiheutin epilepsiakohtauksia vastaantulijoille riikinkukon väreissä piehtaroivilla kuteillani. Usein sitä kuulee, että kiusatun pitäisi antaa kiusaajalle samalla desimitalla takaisin. Itse päädyin vaihtoehtoiseen ratkaisuun ja nostin rage-mittarin yli kärkiviivan pukeutumalla mahdollisimman ärsyttävästi. Huutavan oranssi tyköistuva kauluspaita, myrkynvihreät t-paita ja tennarit, nahkabyysat sekä pitkä kihara tukka olivat vain esimerkkejä homoilustani. Tämä jopa osittain toimi, kiusaajani eivät kehdanneet näyttäytyä lähelläni missään merkeissä. Silloista, nykyään eläköitynyttä nahkarotsiani pidän edelleen aivan helvetin hienona. Se kulki mukanani vielä ensimmäiset Provinssitkin ennen totaalista reikiintymistään. Se on kokenut tähän mennessä mukanani enemmän seikkailuja kuin Anna, saatana. Anyways, muuttaessani porukoiden mukana Teuvalle paikallisten ilmeet vääntyivät mitä oudoimpiin asentoihin. "Toi on ollu Suosikissa..." Pääsin aikoinaan fanitapaamiseen Hanoi Rocksin kanssa, koska äippäni on nuoresta lähtien diggaillut kyseisestä orkesterista ja lupasin ottaa hänet messiin, mikäli mahdollisuus fanitapaamiseen irtoaisi. Ja niinhän siinä kävi, ettei Suosikki voinut kieltäytyä kahden fanisukupolven jutusta. Kuulostaa teiniltä, mutta kun kitaristi Conny Bloom tokaisi hiuksistani "I looked just like you when I was young", lämmin tunne virtasi läpi kehoni, eikä se ollut pieru.

Palatkaamme Iron Maideniin. Anna vihaa tätä bändiä yli kaiken, mutta kyseinen musiikki antaa minulle hyvät sävärit lapsuusmuistoistani mökillä. Mutta erästä bändiä Anna vihaa enemmän ja tämä orkesteri on toinen poikkeus sääntöön ratsastusmusisointivihassani. Kuvittele miehisyyden juurtuma ja pyhä alkulähde, miesten genitaalikarvoituksen Jumala ja Guinnesin ennätyskirjassa aikoinaan komeillut titteli "Suurimmalla desibelitaajuudella keikoillaan soittava yhtye". Kyseessä on moottoripyörien, naisseikkailujen ja oluen ruummillistuma Manowar. Ihmisen kuulon kipukynnys on 110 desibeliä. Manowarin keikka on räjähtänyt ihmisten korville parhaimmillaan 138,4 desibelin voimalla. End of discussion.

Vahtikissamme Paavo tuntuu väsähtäneen Maidenin Wrathchildin kajahtaessa ilmoille koneestani. Jos jokin asia on Manowaria miehekkäämpää, niin Paavo. Ainahan sitä läpistään mustavalkoisuudesta, mutta Paavo harmaavalkoisuudessaan todistaa faktat ylösalaisiksi. Ja sitten on Ronja, kalju rottamme, jonka uloste haisee mädältä lahnan paskalta. Hassun hauska ominaisuus naiseni raskaudessa on, että joudun kissojen jätöksissä piilevän haitallisen bakteerin vuoksi siivoamaan kattien hiekkalaatikon säännöllisin väliajoin. Herkkua varsinkin selvinpäin. Kun kissasi päästelee valloittavien hajujen saattelemana Kiinan kokoisen jöötin, joka ei mahdu pinta-alaltaan paskalapion varrelle, toivot hiljaa mielessäsi olevasi tuleva peräpukama Bill Clintonin kiveksissä. Lentääköhän F.B.I. huomenna ovelleni tämän kommentin seurauksena?

Hupailuni kusinen loppu lähenee päätöstään. Vaan ei siinä vielä kaikki! Kopioidessani Suomen Anttilasta ostettua Iron Maidenin kokelmaa koneeni Media Playerille huumorintajuinen Acerini ilmoitti levyn nimen olevan kiinalaista alkuperää. Bruce Lee kääntyi varmasti haudassaan.

Lähestyvä juhannus kuulostaa juuri avautuvalta Pirkan kolmoselta. Tulen neljän-viiden vuorokauden kuluttua olemaan hyvin todennäköisesti joko kännissä tai perseet olalla. Eihän ihmisen sielu kestä Provinssitonta kesäistä säätä ilman välillisiä huolettomuuden tunteita ympäröivää maailmaa kohtaan. Annuskaiseni on aikeissa siirtää ahterinsa juhannusviikonlopuksi Vaasan raikkaasta merituulesta Lempäälän likaisten järvien huomaan sukulaisuussuhteiden nimissä. Itse katson tämän mahdollisuudeksi grillailla HK:n sinistä kalsareissa parvekekäytävällämme Teräsbetonin Metallioluen soidessa taustalla. Luultavasti kuitenkin naapurustoni raikas uutuus, epäeroottisella henkselityylillään viehättävä World Of Warcraft -nörtti, sanoisi kyseisellä käristämishetkellä tavalleen uskollisella perverssillä tavalla hymyillen "heeei...". Kuvittelen tätä tilannetta säikähdyksen ripuli lahkeestani pulputen ja päätän päättää tekstini yhtä kiihottavasti.

Eli "heeei..."