Äidinkielen ylioppilaskirjoituksista pokatulla Eximia cum laude -arvosanalla liitävää blogiani on kiitelty viime aikoina suunnasta jos toisestakin. Tänään arvoisa avokkini Anna toivoi minulta lisää "hauskaa" luettavaa pariviikkoisen kirjoitustaukoni johdosta. Tokihan tämä underground-suosioni on persoonaani hivelevää höttöä. Mutta kuten jokaisen tosielämän Stephen Kingin kohdalla, en ole kirjoitusmotivaatioltani läheskään aina se pesän pörröisin mehiläinen. En ole kiinnostunut täyttämään blogiani puuduttavuudessaan merkityksettömillä teksteillä, haluan että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa edes hieman tekstieni lukeminen. Ja kun pyrin tähän laadukkaampaan ulosantiin, sorrun helposti pitkän oloisiin "Ei makeaa mahan täydeltä" -keikkataukoihin. En olisi todella uskonut tätä, mutta minulla on vain neljän tekotaiteellisuudessaan rypevän huomiohuoraustekstini jäljiltä suorituspaineita. Voi Jeesuksen vittu.
Olen siis näiden parin viikon aikana aloittanut lähihoitajaurani oravanpyörässä viilettämisen survoutumalla vanhuksia kotipalvelun muodossa auttavaan ihmeelliseen maailmaan. Tarinoitahan näiden asioiden tiimoilta riittäisi maailman tappiin asti, mutta vaitiolovelvollisuuden sitomana en voi viihdyttämisen nimissäkään ruokkia teitä haaskalintuja. Yleisesti voin kuitenkin kertoa, että rajat ne on Venäjälläkin. Viime kesän uraputken pakottamisessani en pitänyt minkäänlaista lomaa töiden tekemisen lomassa. Parhaimmillaan työviikkoni kulminoituivat "7 päivää töissä, vapaapäivä, 7 päivää töissä" -tyyliseen pallit surkastuttavaan veroeurojen ansaitsemiseen. Tämänkaltainen elämöinti syö miestä, kun Annakin oli harrastamassa sairaanhoitoa Kauniaisissa ja työpäivän päätteeksi sain palata aina tyhjään asuntoon läskeilemään ennen seuraavaa vuoroa. Olipa kerran eräs viimeisimmistä työpäivistä ennen koulujen alkua. Herätyskello taikoi minut ylös normaaliin tapaan kello 6 aamulla. Keittiöön laahustettuani sitten tunsin sen, vaimean varoituksen stressivatsani syövereistä. En ollut syönyt melkein mitään, kyse ei voinut olla ruoka-aineista. Myrskyvaroitus oli selvääkin selvempi. Riensin pöntölle kuin tuuli ja seuraavan tunnin päästelin vähemmän vaimeasti tuhkaluukustani Mozartilta kuulostavaa nestemäisyyden ilosanomaa. Henkinen terveyteni on kautta historian ollut vakiona miinus viisi, mutta fyysisiltä ominaisuuksiltani en kokenut itseäni riittävän vajakiksi työterveyshuollon pakeille kääntymiseen. Päätin siis levittää sisäisen liito-oravani siivet ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa töihin vikisemään sitä niin tuttua virsivärssyä "Voi vitsi, ku väsyttää mut pakko se on vaan mennä". Noihin aikoihin burn out -ilmiö taisi olla vähän liian muodikas omissa korvissani, koska se ei tullut mieleenikään arkisten mikroruokailtojeni aikana. Vanhustyö on siitä vitsikästä, että yhtään huonommin motivoituneena sitä unohtaa ne kevyemmätkin päivät helposti. Ihmisten kanssa kun ollaan tekemisissä, niin päivät vaihtelee ja ikävä kyllä minä suurena elämän melankoliasta kitisevänä totuuden ritarina sitten muistan vaan kuinka "oli niin rankkaa".
Palatkaamme ajassa eteenpäin tämän viikon maanantaihin. Olin juuri päättänyt työpäiväni ja auringon valo hiveli hikistä naamaani ratsastaessani Helkama-pyörien kruunaamattomalla prinsessalla Matkatarella kohti kahta vapaapäivääni. Päästyäni matkani puoliväliin kuuluisa Murphyn laki osoitti jälleen olemassaolonsa; jos jokin voi mennä pieleen, se menee. *Fläpäti fläpäti fläpäti POKS* Luulin jonkun ampuneen minua luftarilla metsän siimeksestä, mutta sitten totuus valkeni: Eturengas haistatti vitut. Siinä sitten polttelin tupakan silkkaan vitutukseen ja mietiskelin tulevia kävelykenkien aiheuttamia rakkuloita varvasjuuston syntysijoillani. Työnnellessäni kylmäveristä tammaani kotia kohti muistin kuitenkin, että kotipihassani minua odottaisi tulevaisuuteni pelastaja, vain pientä huoltoa kaipaava ratsuni Vaeltaja. Who knows, ehkäpä erinäiset Matkataren eläköitymiseen johtaneet syyt siivittävät minut uuteen rakkaussuhteeseen Vaeltajan kanssa. Siinä vasta ori.
Varsin köyhä kirkonrotta kun olen, en ole aikeissa matkata Provinssiin tänä vuonna. Tuo riettauden ja myrkyllisten aineiden luvattu maa keventää nimittäin kukkaroani keskimäärin 200 euroa vuodessa. Tuollaiset summat yhdistettynä opintotuen päättymiseen vievät tulevan isän nopeasti mieron tielle. Koska jouduin päätymään tähän säästöratkaisuun, koin tulevan juhannuksen sekä viime viikonloppuisen mökkeilyn Härkmeren sateisissa maisemissa hyvinvointiani hiveleviksi vaihtoehdoiksi oluen litkimiselle. Saanen valottaa kulunutta viikonloppua.
Sääennustus ja perjantainen aurinkoinen sää lupasivat hyvää Kristiinankaupungin suuntaan kulkevalle mökkiviikonlopulle. Lähdimme liikkeelle noin seitsemän aikaan illalla työpäiväni päätteeksi kaveripariskuntamme kyydillä. Matkalla Paavo, kissojen Chuck Norris, osoitti merkkejä siitä, että jokaisella anti-sankarilla on kryptoniittinsa. Vesikauhuisen näköinen kattien kuningas ilmeisesti kärsi matkapahoinvoinnista. Kuola valui ja koko matkan ajan seurasimme, miten herra suvaitsi voida. Tarkoituksenamme oli siis Teuvalla yöpyminen, jotta reissu ei olisi aamulla niin pitkä mökille. Vanhempieni katon alle päästyämme rakas Pavemme sitten nousikin laatikostaan muina kisuina. Thanks man, miksiköhän vaivauduimme huolehtimaan hyvinvoinnistasi? No, seuraavana aamuna pääsimme sitten eroon kissakaksikosta heidän jäätyään porukoideni hoiviin. Ilma oli hieno lukiessani autoon jäänyttä Perussuomalaisten jäsenlehteä. 10 minuuttia ennen määränpäätä ilma sitten harmaantui. Katselin ulos auton ikkunasta ja totesin mielessäni: "Perkele, minähän en huonon ilman anna pilata reissuani". Enkä antanutkaan. Autuaasti avasin Pirkan kolmosen perille päästyämme ja sateen alkaessa siirryimme terassin tuntumaan kuuntelemaan kaikenkirjavia bändejä mukaan lukien todellinen maskuliinisuuden mitta Manowar. Sen verran lennokkaat olivat sanailumme aihepiirit, etten enää yhtään muista mistä kaikesta heitimme huonoja synonyymejämme, kivaa kuitenkin oli. Takka ja saunan lämmitys olivat lähes mahdottomia tehtäviä ja niistä muodostuivatkin illanviettomme suurimmat saavutukset. Saunomisen kruunasi ihohuokosia hivelevä merivesi kultaisine siitepölylauttoineen. Olisin varmasti saanut seitsemäntoista syöpää osuttuani noihin hiukkassaarekkeisiin, joten katsoin parhaakseni kiertää ne kaukaa. Oma trillerinsä oli pelkästään veteen pääseminen kännissä ilman laseja, en kummoisemmin nähnyt vastassa olevia kiviä. Selvittyäni Ahdin aitan syleilyyn jouduin huomaamaan, ettei vesi yllättäen ollut erityisen lämmintä. Siinä sitten katkarapu sisäänpäin kääntyneenä hyräilet urheasti Manowarin Metal Dazea tuntien muniesi surkastuvan perseeseen asti. Kaksi kertaa polskimista riitti minulle. Siinä sitten laittauduimme takaisin terassille vain huomataksemme, että yksi porukkamme naisista vain yksinkertaisesti käveli suoraan saunasta mereen ilman pihaustakaan. Omat miehekkäät karjaisumme vedessä saivat nopeasti nahkiaisen mittasuhteet, kun jouduimme toteamaan kyseisen naisen kylmän rauhallisuuden meressä käymisen lomassa. Viileä tarina, veli. Aamulla sitten heräsin tuhannen auringon voimalla takovaan krapulaan ja kuuntelin Iron Maidenia vadelmapuuroa syödessäni. Rajua.
Tuon tripin jälkeisenä fiiliksenä oli loputon tarve ostaa kesämökki. Mikäs sen hienompaa kuin eristäytyä muusta maailmasta pieneksi hetkeksi leikkimään ryhävalasta rannikkovesien hyväilemänä ja kuunnella Rise Againstin Dronesia Iisalmen panimon maku suussaan. Mutta näin se vain arki koitti tälläkin mutakuoppien mursulla. Nyt pitäisi jälleen löytää se kuuluisa motivaatio töissä käymiseen myös tulevana viikonloppuna muiden seurapiiriläisten hilluessa Provinssissa. Eipä sinänsä, on tuo Provinssi koettu jo niin monta kertaa, etten luultavasti säilyisi neljää päivää kovin hyvässä hapessa. Ennen en edes tiennyt mitä on krapula, olen kai tulossa vanhaksi. Nyt toivotan hyvää yötä ja painun kasvattamaan solidaarisuusmahaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti