Promilleni

Arvoisat fanini, tällä kertaa voitte seurata karvaista elämänkatsomustani pienen humalatilan saattelemana. Voin lähestulkoon väittää, että blogini suosiosta johtuen minulla on ollut epäseksuaalisia paineita keksiä jotain tarpeeksi älytöntä tyydyttääkeseni loputtoman paskaviihteen nälkänne. Olen siis tällä kertaa päätynyt kuittailemaan maailman epäkohdista pienessä sievässä, joka mielenkiinnoksenne saattaa jatkua erinäisten kirjoitusvirheiden saattelemana hamaan tulevaisuuteen. Let's roll.

Valmistuin siis eilen, eli torstaina, "nimikesuojatuksi lähihoitajaksi". Sain saatana maksaa tuosta tittelistä reippaat neljä kymppiä ja risat enkä edes saanut vittu stipendiä. Pääsen tästä arvosteluasteikollemme vittuilemiseen, joka järjen jättiläisyydessään nojaa numeroihin 1-3. Itsehän olen niin perfect, että tutkintotodistuksestani ei löytynyt yhtäkään helvetin ykköstä. Olin keskimääräisesti tasoa 4. Ja silti, ei stipendiä. Olin suhteellisen varmasti parempi kuin puolet luokastani. Ja vielä MIES. No oke sori, suatanan miehekästä vittuilla täältä lasten hoitamisen oppimäärän haldaavalta puolelta, kun näin tänään kevätjuhlassa lavalla todellisia uroksia. Miltä kuulostaa esimerkiksi TALONRAKENTAJA? Siinä vasta munakas. Sehän rakentaa vittu täysikasvuisia nukketaloja. Erityisen vaikutuksen tekivät näiden tosielämän sankareiden vaatetukset. Meinasin tukehtua allergiaräkääni, kun pari adonista marssi eteeni pukeutuneena suomileijonakotiuskontoisämmaahuppareihin. Suomalaisessa kultturissa on mielestäni miellyttävät piirteensä sissijuustomakkaroineen ja Matti Nykäsen seksiseikkailuineen, mutta facepalm. En ole rasisti, mutta joku "ammatin koulutuksen harjoittelussa" kunnostautunut musta kostaja hiippaili hakemaan todistustaan pukeutuneena punaiseen tuulitakkiin. SIIS MITÄ VITTUA? Jos reh-vitun-tori käskee pistämään jotain vähän juhlallisempaa päälle koulun juhlapäivänä, niin itse en ainakaan pukeutuisi suomalaisten keski-ikäisten pariskuntien kansallispukuun.

Tähän väliin on pakko hehkuttaa Slashin uutta levyä nimeltä Apocalyptic Love. Jos yhtään piittaat rock-levyistä, niin tässä sinulle vuosikymmenen ehkäpä paras platta. Ei siitä sen enempää.

Tässä pari päivää sitten näin todellisen tuhkakuppien prinsessan. Kyseinen seksiä tihkuva rasvattu naaras oli pukeutunut ylitse pursuavat muotonsa täydellisesti havainnollistavaan siniseen mekkoon. Epäilen edelleen, että kyseinen mekko oli viesti Jeesukselta siitä, ettei meidän tarvitse sietää ihan mitä tahansa paskaa elämämme varrella. Äitiyden esimerkki työnteli sätkä suussaan edessään rattaita, joista jumalallisella älyllä varustettuna päättelin neidon kuljettavan jotakuta käänteisellä lottovoitolla siunattua taaperoa. Kaikkein mielenkiintoisinta tilanteessa oli, että olin tulevana isänä rööki suussa arvostelemassa kyseisen rouvashenkilön elämän metodeita. Ja siis perkele, olisin munat kiinnitettynäkin parempi äiti kuin kyseinen elämäänsä kyllästynyt enkeli.

Kauniista kummajaisista puheen ollen mieleeni muistuu eroottisen elämäni kärkipiste, jonka tarkkaa ajankohtaa on tässä promilletilassa hieman vaikea muistaa. Asuin tuolloin vielä maalaisromantiikkaa tihkuvassa kylässä nimeltä Teuva. Kaikkihan meistä toki tuntevat Teuvan, onhan se sentään Lauri "Yök" Tähkän kotivaltio. Anyways, pohjustetun juttuni todellinen ydin löytyy hekumallisesta brunetesta nimeltä Ilmatar (nimi muutettu). Olen niin säikky kakkahousu, etten uskalla tässä yhteydessä käyttää todellista nimeä kunnianloukkaussyytteen uhalla. Stoori kulkee seuraavasti: Ilmatar oli Teuvan seurapiirikaunotar. Jostain syystä hän oli mieltynyt parrakkaisiin uroksiin. Esimerkiksi isukkini sattuu olemaan kyseistä eläinrotua. Eräänä Saken Pubin vessalta haisevana päivänä tämä kurveihinsa luottanut neito oli saanut isukiltani pakit. Kiimainen naarasleijona ei luovuttanut varvasjuustolta haisevassa ristiretkessään vaan päätti seuraavaksi yrittää, josko minä, rakkauden antikristus, lankeaisin hänen jumalaisten polvilumpioidensa edessä. Olin hieman aikaisemmin saapunut ystävätäreni kanssa tähän räkälöiden lyömättömänä uhrauspaikkana tunnettuun Saken Pubiin. Astuin henkkareiden tutkimisen jälkeen saluunaan kuin Clint Eastwood konsanaan. Astellessani urheasti tanssilattioiden poikki kohti viskitiskiä tämä aikaisemmin hehkuttamani isukkini pakit saanut suuhygienian maisteri yht'äkkiä ilmestyy out of nowhere. Kiertokalu kietoo kätensä ympärilleni ja pyrkii työntämään kielensä suuni kautta sinne, missä ei aurinko paista. Onnekseni olin sen verran selvillä vesillä elämäni suuremmista tavoitteista, etten suostunut Ilmataren luomaan brutaaliin elämänkatsomukseen. Katsoin parhaakseni riistäytyä jumalataren otteesta ja tuurikseni ystävätäreni riensi paikalle väittämään, että hän on tyttöystäväni. En tiedä, kuinka hengissä olisin selvinnyt ilman kyseistä pelastusta. Siitos hänelle siitä.

En oikein kykene keksimään tässä humala-asteessa kovin hyviä puheenaiheita, joten jaan kanssanne julkisia salaisuuksia elämästäni. Number uno: Luen Raamattua iltaisin. Niin hyödyllistä kuin se onkin nykymaailmassa, koen varsinkin Vanhan Testamentin jutut huvittavuudessaan hyväksi komediaksi harmaan arkeni keskellä. Tyyliin "älkää vieraitamme raiskatko, minulla olisi tässä pari tytärtä sen sijaan". Moraali kohdillaan. Number dos: Syön karkeaa merisuolaa karkkien sijasta. Suola. Suola. SUOLA. Näin valmiina lähihoitajana tiedän tarkalleen, kuinka epäterveellistä liika suola on. Ja vitut minä siitä, imeskelen sitä nytkin. Näkisitte suolapinon, jonka ripauttelen aina ruokani päälle. Number tres: Tunnen nimeltä yli 300 pókemonia. Ah, pókemon. Lapsuuteni kliimaksi. Kukaan arvon lukijoistani ei pärjäisi minulle pókemon-nörtteydessäni. Ei kukaan.

Kello on puoli viisi aamuyöllä. Kuuntelen Rammsteinia nupit kaakossa. En edes ihmettele, etteivät naapurini ole vielä keksineet valittaa metelöinnistäni. Mitä varaa heillä olisi valittaa, eivät osaa itsekään olla hiljaa paksuna olevan naiseni nukkuessa. Naapurisota on kivaa. Jostain syystä Anna ei tosin tykkää ajatuksesta. Käskee aina pistämään hiljemmalle musiikkia. Muistan, kuinka leikin kotia Kauniaisissa Annan kanssa. Kerrostalomme alakertaan oli muuttanut yhteisö jeesustelevia hurskastelijoita. Heidän hauskana tapanaan oli laulaa uskonnollisia lauluja niin, että kyseinen "musisointi" valtasi yläkerran elintilamme. Olin nuo 3 kuukautta sosiaalirotta elelemässä naiseni majuri-isän remontissa olevassa asunnossa, en siis käynyt töissä. Ja minäkös innostuin tuosta elämöinnistä. Ihmesienen kitaristi kun olin, päätin pistää kunnon soolot akustisella kitaralla joka kerta, kun alakerran jumaloijat päättivät ampua ilmoille testamenttiensa sulosäkeistöt. Pieni kitararämpytys patterin kautta vahvistettuna kerran päivässä. Ja sehän toimi. Avokkini ei sitä hyväntahtoisuudessaan myönnä, mutta naapurisota toimii aina. Nykyään naapureinamme on kulttuuria rikastavia marakassiapinoita (en edelleenkään ole oikeasti rasisti), jotka elävöittävät arkemme kiertokulkua erinäisillä uskonnollisilla menoilla. Tällä hetkellä avokkini on siskonsa yo-juhlissa, mikä avaa minulle aivan uusia ikkunoita ah-niin-ihanalle-KOSTOLLE. Mikäs sen parempaa kuin natseihin aiheettomasti rinnastettu Rammstein ja biisinsä Waidmanns Heil eli metsästäjän tervehdys. Hyvää saatanan yötä, mulkut.

Tämänpäiväinen valmistuminen ei sujunut aivan putkeen, koska ulkona oli vitun kylmä. Mutta ei se mitään, voi sitä valmistumista juhlia sisätiloissakin. Ystäväseurueeni ei jäänyt tälläkään kertaa kylmäksi, vaan kehtasivat jopa ilmestyä moikkaamaan vatipääkissojamme ujopiimä-Ronjaa ja läski-Paavoa. Seurueen poistuttua rupesin paskantamaan tätä blogia ja tästäkin tekstistä tuli teille lukijoille juuri niin laaduton kuin mitä ansaitsette. Siitoksia silti lukemisinnostanne, saatte ansionne mukaan myös jatkossa.