Amisfilosofiaa

Tadaa, arvon herrasihmiset. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se meni. Viimeisin viikko on muka ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään. Mutta ehkäpä nyt suollan ilmoille taas jotain niin laadukasta, että haluatte vain ampua ohimoonne haulikolla.

Viimesimmän blogikirjoitukseni jälkeiselle aikajanalle on mahtunut mm. jopa yksi kahden tunnin koulupäivä, luokkaretki Tampereelle, vanhempainvalmennuskurssin ensimmäinen turhanpäiväinen luento, tupakointiin uudelleen retkahtaminen ja yksityisiä pohdintoja tulevasta paskalta haisevasta unettomuudesta, jota myös isyydeksi kutsutaan. Voin kuitenkin aluksi todeta, että minulla on uusi väliaikainen arkkivihollinen. Sen nimi on koivu eikä se ole jääkiekkoilija. Viimeisen kuukauden ajan olen napsinut pieniä valkoisia tabuja, joiden tarkoitus olisi estää tämän mustavalkoisen ystäväni vaikutusvalta tukkoisessa olemuksessani. Ei toimi. Tämä puun muodon ottanut allergian antikristus taikoo elämäni vaikeaksi joka kerta, kun uskaltaudun pahan maailman armoille ulkoilmaan. Maagisesti nenäni vuotaa ja on tukossa samaan aikaan, aivastan noin 60 kertaa minuutissa ja silmäni tuntuvat kokeneen satiaisten invaasion. Mutta Tv-shopin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki!" Lisäksi tämä siitepölyn yliannostus kykenee nostamaan ennestäänkin söpön ulkonäköni uusiin stratosfääreihin. Ajoittain näytän kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivältä suohirviöiden kuningatarelta. Nenäni on rikki niistämisestä, silmät turpoavat päästä ja räkätulva on fakta heti, kun niistopaperi sijaitsee yli viiden minuutin matkan päässä. Ehkäpä ulkonäköni tiivistää kysymys, jonka kuulin erään kaveripariskunnan naispuoliskolta kohdatessamme kirpparilla: "Ootsä saanu turpaas?"

Mutta ei hätää, kyllä se siitä lakkaa helpottamasta. Ratkesin siis uudestaan röökiin kolmen kuukauden vähemmän pahalta haisemisen jälkeen enkä kykene taaskaan olemaan ilman henkosia räjähtämättä seinille. Tai ainakin Anna ilmaisi painokkaasti tämän totuuden toteamalla, että olin joku päivä ollut ilmielävä perseenreikä koska en ollut päässyt "happihyppelylle". Itsehän en ollut huomannut käytöksessäni vikaa, mutta harvoinpa me itseämme täynnä olevat ituhipit huomaamme ongelmaa asenteessamme. Hyvä puoli tässä tuhkakuppailussa on, etten tunne helposti nälkää. Niinkuin siitä nyt olisi oikeasti mitään hyötyä, kun 171 sentin ruhoni painaa rohkeat 63 kiloa. Beware me when I'm rolling down the street.

Alunperin neitseelliset keuhkoni kokivat ensimmäisen nikotiiniraiskauksensa korkeahkossa 17 vuoden iässä. Sitä ennen olin tietoisesti kieltäytynyt kaikesta nikotiiniin liittyvästä. Olin kuitenkin tuolloin tilanteessa, jossa koin sosiaalistumisen kannalta tärkeäksi sauhutella ikäiseni ympäristön tavoin. Ja kyllähän nuo syöpätikut ovat varmasti joskus minua avittaneetkin sosiaalisissa tilanteissa. Ala- ja yläasteen aikaisesta kiusaamisesta (nörtähtävä kun olin) johtuen olen nuoruudessani aina ollut varsin ujon tapainen rokkipoju, uusien ihmisten kanssa on usein turhan vaikeata saada jäätä rikottua. Joten olen sitten turvautunut pohjimmaiseen suomalaisen kommunikoinnin menetelmään eli vetänyt kännit aina, kun tilanne on näyttänyt siltä, että jotain sosiaalista pitäisi suustaan päästää. Ongelma tässä on puolestaan hiiren tasolla oleva alkoholin sietokykyni. Ja siitä huolimatta muistan esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun vedin savut oikeasti keuhkoihin asti. Tämä(kin) piti opettaa ihan kädestä pitäen minulle, koska olin aiemmin vetänyt vain poskareita. Opettajana toimi herrashenkilö, jota myöhemmin olen tituleerannut huonojen tapojeni oppi-isänä. Tämä oppi-isyyden perinne on jatkunut jo useamman henkilön kautta itseeni, mutta en oikein koskaan löytänyt itselleni omaa virallista oppipoikaa, ehkä hyvä niin. Itse röökin henkeen vetämisen oppimäärä kuului tiivistetysti "vedä posket täyteen savua, pidätä henkeä ja vedä kaikki kerralla sisään". En yllätyksekseni yskinyt yhtään, mutta taju kyllä meinasi lähteä. Tajusin onneksi istua alas, etten aivan suorilta jaloilta tipahtanut pöllyjen voimasta. Tuosta hetkestä tähän päivään asti olenkin sitten vaihtelevalla menestyksellä "lopettanut" sauhuttelun pieniksi väliajoiksi ja sitten jälleen haissut pahalta. Eikä kyseessä ole todellakaan nikotiinin tarve vaan puhtaasti rentoutumisen tarve, joka nyt on sattunut ehdollistumaan liian voimakkaasti juuri tupakointiin. Perkele, paljon terveellisempää olisi vaikka mussuttaa porkkanaa rentoutumissäväreiden saavuttamiseksi. Jos siis en vihaisi rehujen järsimistä niin paljon, ne kun maistuvat lähinnä kuolemalta.

Sitten muihin uutisiin. Eilistä Tampereen luokkaretkeäni voidaan kuvailla luokkansa ainoan miehen aurinkoiseksi juoksemiseksi parin naisen perässä museoissa ja vaatekaupoissa. Ravintolan lihapulla-annoskin oli luvattoman pieni, koska jouduin lohduttautumaan myöhemmällä Hesburger-aterialla tyydyttääkseni sisäisen läskini ravinnon tarpeen. Löysin sentään Seppälästä shortsit, jotka näyttävät jo nyt puolikkailta kissan kintuilta kämpässämme riehuvasta karvojen vallankumouksesta johtuen. Päivän kliimaksin koin istuessani Tampereen torilla. Hoiperteleva parhaat päivänsä nähnyt naisihminen tuli patsastelemaan viereeni pummimaan röökiä. Totesin askini olevan sisällöltään vajaa, mutta lupasin jättää jämät. Kauneuden ruummillistuma vastasi aivopierulla, joka kuului suurinpiirtein muodossa "Ai sä oot kani. Kiva tietää. Mä en oo kani". Tämän jälkeen jumalatar kääntyi kannoillaan ja jätti minut huuli pyöreänä pohdiskelemaan verbaliikkaansa. Olen kyllä melkoisen syvällinen amisfilosofi, mutta tällä kertaa en ole vielä vuorokaudenkaan jälkeen oikein oivaltanut kyseisen taiteilijasielun retoriikkaa.

Ja sitten se vanhempainvalmennuskurssi. Se oli kuin tuhkamunan runkkaushetki, "PUFF!". Olen niin täydellinen lähihoitaja, etten saanut luennosta mitään hyödyllistä irti. Olisin toivonut paikalla olleille isille enemmän kohdistettua informaatiota, mutta ei. Isäpiiri, tai mikä helvetti se nyt olikaan nimeltään, oli peruttu joten sain yrittää pysytellä hereillä kuunnellen lähes mielenkiintoista tietopakettia imettämisestä. Omat karvaiset rintani meinasivat räjähtää innostuksesta jo aikoinaan, kun samasta aiheesta keskusteltiin lähihoitajakoulutuksessa. Mitä minä sillä tiedolla teen? Seriously, edes oma naiseni ei olisi kiinnostunut siitä että miehenä neuvoisin imetyksessä, saatika sitten että joku vieras nainen haluaisi minun opastavan maitopahkuroidensa oikeaoppisessa hyödyntämisessä. Tai keskustelisinko tästä aiheesta vaikka muiden jätkien kanssa löylyjen yhteydessä? Lähihoitajamiehelle tällainen informaatio on hyödyllistä vain, kun se on paperimuodossa käden ulottuvilla ripulin yllättäessä.

Tasan viikon päästä olen saanut kouraani virallisen todistuksen siitä, että voin tehdä samoja lähihoitajatöitä kuin olen tehnyt tähän mennessä ilman kyseistä paperia. Ei siinä mitään, ratsastukseni kohti eläkeikää alkaa. Ja löytyyhän minulta jopa motivaatio töiden tekemiseen. Sen nimi on arjen kiertokulku. Se kulkee piirteittäin seuraavasti: Minulla on pian vauva. Se pitää ruokkia. Joten menen töihin. Teen hiki hatussa töitä. Palkkapäivä koittaa. Tilin saldo kasvaa. Tilin saldo häviää. Tilalle on ilmestynyt ruokaa. Ruoka muuttuu erinäisten mutkien kautta sinapin väriseksi. Pian kädessäni tulee olemaan tämän kiertokulun tuloksena päältä kuivempi ja sisältä mehevämpi haiseva hillomunkki, jota voimme epävirallisesti kutsua kakkavaipaksi. Ja kappas, uusi kierros on valmis alkavaksi. Arjen kiertokulku on siis lopulliselta väriltään ruskeaa. Mutta kuten arjen jokapäiväiset taiteilijat tietävät, ruskea väri syntyy sekoittamalla kaikki värit toisiinsa (tämän olen todistanut jo ala-asteen kuvistunneilla). Eli eiköhän tuleva arkeni tule koostumaan söpömmistäkin väreistä kuin ruskeasta. Näin pakinointini finaaliin saatte vielä kuulla pienen Iltalehdestä bongatun uutiskevennyksen: Tuoreen kyselyn mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii ripulista kerran kuussa. Kiitos ja näkemiin.

PS. Kaksi kolmesta kirjoituksestani on nyt tahattomasti sisältänyt ns. paskaisen lopun. Ansaitsisin tästä hyvästä Karjala-lippiksen.