Kukkuu rakkahimmat. Olkoon jälleen aika kiusata teitä keltaisen lehdistön kätyreitä suolesta revityllä lässynläälläni. Olkaa nauttimatta.
Tänään kipaisimme rikoskumppaneidemme kyydityksellä varastamassa 60 eurolla nyt kaksinkertaisesti käytettynä ostetut ihmislapsen kyyditysvaunut Vaasan Perälästä eli Mustasaaresta. Sijainti oli näin ateistinkin näkökulmasta Jumalan selän takana. Mutta kappas, sieltä peltojen keskeltä löytyi keidas, jossa asui oma pieni Vatikaanivaltionsa. Totuushan on, että Suomen virallinen Monaco on tomaattien luvattu maa Närpiö, mutta kyllähän tuo eksoottisen matkan ajoi noinkin. Mieleeni kimposi haaveita banaanipuiden alla tanssimisesta Aatamin asussa banjojen soidessa taustalla, mutta epäilen näin Suomen mittakaavassa saavani linnatuomion peltomyyriin sekaantumisesta, mikäli toteuttaisin näitä villejä fantasioitani elävässä elämässä.
Takanani on hajottava viikonloppu työn merkeissä muiden rellestäessä salaisessa keisarikunnassani Provinssissa. Olen kuullut lohduttavia sanoituksia tyyliin "etsä mitään menettäny", mutta totuus on vale. Epäilen missanneeni monen monta saatananpalvausrituaalia, joista en joka tapauksessa muistaisi näin jälkikäteen mitään ilman muiden seuralaisten hienovaraista avustusta. Jätän siis röyhkeät spekuloinnit itseäni tasavertaisemmille ja keskityn psyykkaamaan itseni tuplaamaan kohteliaan humalaisuuteni määrän ensi vuoden Törnävä-karkeloissa. Ei ihailtavaa, mutta ainakin tyhmää.
Niin, tosiaan, se työviikonloppu. Palkkaukseni ei näin jälkikäteen hirveästi mieltä hivele, mutta kai tämä on osa tätä todelliseksi mieheksi kasvamisen suoraa tietä hautaan. En kuitenkaan ole niin Babylonin lammas kuin mitä kuvittelette. HEINÄKUUN TYÖMÄÄRÄNI ON VAIN 50%! Sossurotaksi en yksinkertaisesti kykene, mutta kehtaan silti määritellä itselleni vain sen verran töitä, mitä kohtalaisen köyhä dream life vaatii. Eli siis vikisen nurkassani kuin kiimainen kameli, että "olis kiva pitää vähä lomaa ku emmä niinku pitäny yhtää lomaa viime kesänä". Eli olen joka tapauksessa päänahkaani myöten kiinni valtion pitkässä mutta kapeassa sokerikorpussa. Mutta saahan siitä rahaa ja nykypäivänä seisoen kuseminenkin varmaan halutaan veron alaiseksi tuloksi isäm maalle. Tai niin suunta näyttää olevan ainakin politiikan vasuriston suunnannäyttäjällämme Ruåtsilla, karrikoidusti. Kukakohan on rakkaan länsinaapurimme mittavin homofobi...? Siis peniksen pituudeltaan.
Speak of the devil, isäm maasta puheen ollen en oikein laske itseäni suurimpien patrioottien joukkoon. Olen nimittäin huomenna aikeissa hakea siviilipalvelukseen. Ja näin suomileijonakaulakorut kilisevät ja ilman täyttävät "pitkä tukka homo seksuaali sivari narkkari hippi !!11" -ilmaukset. Ainakin niiden suurimpien karvanoppalaisten keskuudessa. Olen muuten vastavalmistunut amis, joten turha loukkaantua itseironisesta elämänkatsomuksestani. Mä sillei kässään et tähä maaha tarvii noit reservijoukkoi ku ne on meille semmone paras ratkaisu puolllustuxellisesti. Mutta en vain itse erityisemmin sovi siihen hommaan. Myönnän, olen tätä nykyajan pullamössönuorisoa. Olen turhan herkkä. Kävin alunperin suorittamassa kaksiviikkoisen rupeaman armeijan kurkkusalaateissa ja tulin siihen loppupäätelmään, etten sovi sinne. Jos joku pitää minua luovuttajana, hänellä on oikeus mielipiteeseensä. Otan mielelläni vastaan tästä asiasta perusteltuja argumentteja, mutta monesti suomalaisuus ja mieskäsitykset tuntuvat nojaavan sosiaaliseen pakkoon käydä armeija, koska talvisota. Joillekin se sopii, joillekin ei. Koen itseni monin verroin hyödyllisemmäksi valtiolle työskennellessäni esimerkiksi kouluavustajana. Rintamalla olisin se ensimmäinen pöllö, joka vain tuijottaisi veli venäläisen piippuun ja sanoisi "huu" rauhaa rakastavassa merkityksessä aivojeni lentäessä kaaressa naapurioravan postiluukusta sisään. Ei kiitos. Tuskin armeijakaan tarvitsee minunkaltaistani mentaalisesti häiriintynyttä ruskeiden totuuksien gladiaattoria jalkoihinsa kierimään.
Huomisen vapaapäiväni kunniaksi hommasin muutamahkon oluen ja rupesin fiilistelemään bloggailun merkeissä tänään hommaamiani kokoelmalevyjä Hurriganesilta ja Iron Maidenilta. Hurriganes on kiistattomasti merkityksillisin rock n' roll -pumppu kautta Suomen rock-historiikin, se oli ensimmäinen laatuaan. Piste. Iron Maiden puolestaan edustaa minimaalisesti kuuntelemaani musiikkityyliä. Tyyliin ratsastusta urheasti auringonlaskuun miekan katkoessa voimattomien vastustajien kauloja veren loistaessa kolhiintuneella kilvellä. Liian fantasiaa minulle, Simo Hovarille. Kaksi poikkeusta vahvistavat kuitenkin säännön. Stoori Iron Maidenin takana pomppaa hitusen varhaislapsuuteni puolelle. Isukkini tapasi kuunnella erityisesti Maidenin live-kokoelmaa mökillämme, opin nuo biisit ulkoa Kouvolasta saapuvan pimeyden lumoamana. Myöhemminhän minusta tuli The 69 Eyesin kautta Hanoi Rocks -diggari punaisine nahkahousuineni. Olisitte nähneet minut kultaisen 2000-luvun puolivälissä. Aiheutin epilepsiakohtauksia vastaantulijoille riikinkukon väreissä piehtaroivilla kuteillani. Usein sitä kuulee, että kiusatun pitäisi antaa kiusaajalle samalla desimitalla takaisin. Itse päädyin vaihtoehtoiseen ratkaisuun ja nostin rage-mittarin yli kärkiviivan pukeutumalla mahdollisimman ärsyttävästi. Huutavan oranssi tyköistuva kauluspaita, myrkynvihreät t-paita ja tennarit, nahkabyysat sekä pitkä kihara tukka olivat vain esimerkkejä homoilustani. Tämä jopa osittain toimi, kiusaajani eivät kehdanneet näyttäytyä lähelläni missään merkeissä. Silloista, nykyään eläköitynyttä nahkarotsiani pidän edelleen aivan helvetin hienona. Se kulki mukanani vielä ensimmäiset Provinssitkin ennen totaalista reikiintymistään. Se on kokenut tähän mennessä mukanani enemmän seikkailuja kuin Anna, saatana. Anyways, muuttaessani porukoiden mukana Teuvalle paikallisten ilmeet vääntyivät mitä oudoimpiin asentoihin. "Toi on ollu Suosikissa..." Pääsin aikoinaan fanitapaamiseen Hanoi Rocksin kanssa, koska äippäni on nuoresta lähtien diggaillut kyseisestä orkesterista ja lupasin ottaa hänet messiin, mikäli mahdollisuus fanitapaamiseen irtoaisi. Ja niinhän siinä kävi, ettei Suosikki voinut kieltäytyä kahden fanisukupolven jutusta. Kuulostaa teiniltä, mutta kun kitaristi Conny Bloom tokaisi hiuksistani "I looked just like you when I was young", lämmin tunne virtasi läpi kehoni, eikä se ollut pieru.
Palatkaamme Iron Maideniin. Anna vihaa tätä bändiä yli kaiken, mutta kyseinen musiikki antaa minulle hyvät sävärit lapsuusmuistoistani mökillä. Mutta erästä bändiä Anna vihaa enemmän ja tämä orkesteri on toinen poikkeus sääntöön ratsastusmusisointivihassani. Kuvittele miehisyyden juurtuma ja pyhä alkulähde, miesten genitaalikarvoituksen Jumala ja Guinnesin ennätyskirjassa aikoinaan komeillut titteli "Suurimmalla desibelitaajuudella keikoillaan soittava yhtye". Kyseessä on moottoripyörien, naisseikkailujen ja oluen ruummillistuma Manowar. Ihmisen kuulon kipukynnys on 110 desibeliä. Manowarin keikka on räjähtänyt ihmisten korville parhaimmillaan 138,4 desibelin voimalla. End of discussion.
Vahtikissamme Paavo tuntuu väsähtäneen Maidenin Wrathchildin kajahtaessa ilmoille koneestani. Jos jokin asia on Manowaria miehekkäämpää, niin Paavo. Ainahan sitä läpistään mustavalkoisuudesta, mutta Paavo harmaavalkoisuudessaan todistaa faktat ylösalaisiksi. Ja sitten on Ronja, kalju rottamme, jonka uloste haisee mädältä lahnan paskalta. Hassun hauska ominaisuus naiseni raskaudessa on, että joudun kissojen jätöksissä piilevän haitallisen bakteerin vuoksi siivoamaan kattien hiekkalaatikon säännöllisin väliajoin. Herkkua varsinkin selvinpäin. Kun kissasi päästelee valloittavien hajujen saattelemana Kiinan kokoisen jöötin, joka ei mahdu pinta-alaltaan paskalapion varrelle, toivot hiljaa mielessäsi olevasi tuleva peräpukama Bill Clintonin kiveksissä. Lentääköhän F.B.I. huomenna ovelleni tämän kommentin seurauksena?
Hupailuni kusinen loppu lähenee päätöstään. Vaan ei siinä vielä kaikki! Kopioidessani Suomen Anttilasta ostettua Iron Maidenin kokelmaa koneeni Media Playerille huumorintajuinen Acerini ilmoitti levyn nimen olevan kiinalaista alkuperää. Bruce Lee kääntyi varmasti haudassaan.
Lähestyvä juhannus kuulostaa juuri avautuvalta Pirkan kolmoselta. Tulen neljän-viiden vuorokauden kuluttua olemaan hyvin todennäköisesti joko kännissä tai perseet olalla. Eihän ihmisen sielu kestä Provinssitonta kesäistä säätä ilman välillisiä huolettomuuden tunteita ympäröivää maailmaa kohtaan. Annuskaiseni on aikeissa siirtää ahterinsa juhannusviikonlopuksi Vaasan raikkaasta merituulesta Lempäälän likaisten järvien huomaan sukulaisuussuhteiden nimissä. Itse katson tämän mahdollisuudeksi grillailla HK:n sinistä kalsareissa parvekekäytävällämme Teräsbetonin Metallioluen soidessa taustalla. Luultavasti kuitenkin naapurustoni raikas uutuus, epäeroottisella henkselityylillään viehättävä World Of Warcraft -nörtti, sanoisi kyseisellä käristämishetkellä tavalleen uskollisella perverssillä tavalla hymyillen "heeei...". Kuvittelen tätä tilannetta säikähdyksen ripuli lahkeestani pulputen ja päätän päättää tekstini yhtä kiihottavasti.
Eli "heeei..."
maanantai 18. kesäkuuta 2012
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Murphyn laki
Äidinkielen ylioppilaskirjoituksista pokatulla Eximia cum laude -arvosanalla liitävää blogiani on kiitelty viime aikoina suunnasta jos toisestakin. Tänään arvoisa avokkini Anna toivoi minulta lisää "hauskaa" luettavaa pariviikkoisen kirjoitustaukoni johdosta. Tokihan tämä underground-suosioni on persoonaani hivelevää höttöä. Mutta kuten jokaisen tosielämän Stephen Kingin kohdalla, en ole kirjoitusmotivaatioltani läheskään aina se pesän pörröisin mehiläinen. En ole kiinnostunut täyttämään blogiani puuduttavuudessaan merkityksettömillä teksteillä, haluan että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa edes hieman tekstieni lukeminen. Ja kun pyrin tähän laadukkaampaan ulosantiin, sorrun helposti pitkän oloisiin "Ei makeaa mahan täydeltä" -keikkataukoihin. En olisi todella uskonut tätä, mutta minulla on vain neljän tekotaiteellisuudessaan rypevän huomiohuoraustekstini jäljiltä suorituspaineita. Voi Jeesuksen vittu.
Olen siis näiden parin viikon aikana aloittanut lähihoitajaurani oravanpyörässä viilettämisen survoutumalla vanhuksia kotipalvelun muodossa auttavaan ihmeelliseen maailmaan. Tarinoitahan näiden asioiden tiimoilta riittäisi maailman tappiin asti, mutta vaitiolovelvollisuuden sitomana en voi viihdyttämisen nimissäkään ruokkia teitä haaskalintuja. Yleisesti voin kuitenkin kertoa, että rajat ne on Venäjälläkin. Viime kesän uraputken pakottamisessani en pitänyt minkäänlaista lomaa töiden tekemisen lomassa. Parhaimmillaan työviikkoni kulminoituivat "7 päivää töissä, vapaapäivä, 7 päivää töissä" -tyyliseen pallit surkastuttavaan veroeurojen ansaitsemiseen. Tämänkaltainen elämöinti syö miestä, kun Annakin oli harrastamassa sairaanhoitoa Kauniaisissa ja työpäivän päätteeksi sain palata aina tyhjään asuntoon läskeilemään ennen seuraavaa vuoroa. Olipa kerran eräs viimeisimmistä työpäivistä ennen koulujen alkua. Herätyskello taikoi minut ylös normaaliin tapaan kello 6 aamulla. Keittiöön laahustettuani sitten tunsin sen, vaimean varoituksen stressivatsani syövereistä. En ollut syönyt melkein mitään, kyse ei voinut olla ruoka-aineista. Myrskyvaroitus oli selvääkin selvempi. Riensin pöntölle kuin tuuli ja seuraavan tunnin päästelin vähemmän vaimeasti tuhkaluukustani Mozartilta kuulostavaa nestemäisyyden ilosanomaa. Henkinen terveyteni on kautta historian ollut vakiona miinus viisi, mutta fyysisiltä ominaisuuksiltani en kokenut itseäni riittävän vajakiksi työterveyshuollon pakeille kääntymiseen. Päätin siis levittää sisäisen liito-oravani siivet ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa töihin vikisemään sitä niin tuttua virsivärssyä "Voi vitsi, ku väsyttää mut pakko se on vaan mennä". Noihin aikoihin burn out -ilmiö taisi olla vähän liian muodikas omissa korvissani, koska se ei tullut mieleenikään arkisten mikroruokailtojeni aikana. Vanhustyö on siitä vitsikästä, että yhtään huonommin motivoituneena sitä unohtaa ne kevyemmätkin päivät helposti. Ihmisten kanssa kun ollaan tekemisissä, niin päivät vaihtelee ja ikävä kyllä minä suurena elämän melankoliasta kitisevänä totuuden ritarina sitten muistan vaan kuinka "oli niin rankkaa".
Palatkaamme ajassa eteenpäin tämän viikon maanantaihin. Olin juuri päättänyt työpäiväni ja auringon valo hiveli hikistä naamaani ratsastaessani Helkama-pyörien kruunaamattomalla prinsessalla Matkatarella kohti kahta vapaapäivääni. Päästyäni matkani puoliväliin kuuluisa Murphyn laki osoitti jälleen olemassaolonsa; jos jokin voi mennä pieleen, se menee. *Fläpäti fläpäti fläpäti POKS* Luulin jonkun ampuneen minua luftarilla metsän siimeksestä, mutta sitten totuus valkeni: Eturengas haistatti vitut. Siinä sitten polttelin tupakan silkkaan vitutukseen ja mietiskelin tulevia kävelykenkien aiheuttamia rakkuloita varvasjuuston syntysijoillani. Työnnellessäni kylmäveristä tammaani kotia kohti muistin kuitenkin, että kotipihassani minua odottaisi tulevaisuuteni pelastaja, vain pientä huoltoa kaipaava ratsuni Vaeltaja. Who knows, ehkäpä erinäiset Matkataren eläköitymiseen johtaneet syyt siivittävät minut uuteen rakkaussuhteeseen Vaeltajan kanssa. Siinä vasta ori.
Varsin köyhä kirkonrotta kun olen, en ole aikeissa matkata Provinssiin tänä vuonna. Tuo riettauden ja myrkyllisten aineiden luvattu maa keventää nimittäin kukkaroani keskimäärin 200 euroa vuodessa. Tuollaiset summat yhdistettynä opintotuen päättymiseen vievät tulevan isän nopeasti mieron tielle. Koska jouduin päätymään tähän säästöratkaisuun, koin tulevan juhannuksen sekä viime viikonloppuisen mökkeilyn Härkmeren sateisissa maisemissa hyvinvointiani hiveleviksi vaihtoehdoiksi oluen litkimiselle. Saanen valottaa kulunutta viikonloppua.
Sääennustus ja perjantainen aurinkoinen sää lupasivat hyvää Kristiinankaupungin suuntaan kulkevalle mökkiviikonlopulle. Lähdimme liikkeelle noin seitsemän aikaan illalla työpäiväni päätteeksi kaveripariskuntamme kyydillä. Matkalla Paavo, kissojen Chuck Norris, osoitti merkkejä siitä, että jokaisella anti-sankarilla on kryptoniittinsa. Vesikauhuisen näköinen kattien kuningas ilmeisesti kärsi matkapahoinvoinnista. Kuola valui ja koko matkan ajan seurasimme, miten herra suvaitsi voida. Tarkoituksenamme oli siis Teuvalla yöpyminen, jotta reissu ei olisi aamulla niin pitkä mökille. Vanhempieni katon alle päästyämme rakas Pavemme sitten nousikin laatikostaan muina kisuina. Thanks man, miksiköhän vaivauduimme huolehtimaan hyvinvoinnistasi? No, seuraavana aamuna pääsimme sitten eroon kissakaksikosta heidän jäätyään porukoideni hoiviin. Ilma oli hieno lukiessani autoon jäänyttä Perussuomalaisten jäsenlehteä. 10 minuuttia ennen määränpäätä ilma sitten harmaantui. Katselin ulos auton ikkunasta ja totesin mielessäni: "Perkele, minähän en huonon ilman anna pilata reissuani". Enkä antanutkaan. Autuaasti avasin Pirkan kolmosen perille päästyämme ja sateen alkaessa siirryimme terassin tuntumaan kuuntelemaan kaikenkirjavia bändejä mukaan lukien todellinen maskuliinisuuden mitta Manowar. Sen verran lennokkaat olivat sanailumme aihepiirit, etten enää yhtään muista mistä kaikesta heitimme huonoja synonyymejämme, kivaa kuitenkin oli. Takka ja saunan lämmitys olivat lähes mahdottomia tehtäviä ja niistä muodostuivatkin illanviettomme suurimmat saavutukset. Saunomisen kruunasi ihohuokosia hivelevä merivesi kultaisine siitepölylauttoineen. Olisin varmasti saanut seitsemäntoista syöpää osuttuani noihin hiukkassaarekkeisiin, joten katsoin parhaakseni kiertää ne kaukaa. Oma trillerinsä oli pelkästään veteen pääseminen kännissä ilman laseja, en kummoisemmin nähnyt vastassa olevia kiviä. Selvittyäni Ahdin aitan syleilyyn jouduin huomaamaan, ettei vesi yllättäen ollut erityisen lämmintä. Siinä sitten katkarapu sisäänpäin kääntyneenä hyräilet urheasti Manowarin Metal Dazea tuntien muniesi surkastuvan perseeseen asti. Kaksi kertaa polskimista riitti minulle. Siinä sitten laittauduimme takaisin terassille vain huomataksemme, että yksi porukkamme naisista vain yksinkertaisesti käveli suoraan saunasta mereen ilman pihaustakaan. Omat miehekkäät karjaisumme vedessä saivat nopeasti nahkiaisen mittasuhteet, kun jouduimme toteamaan kyseisen naisen kylmän rauhallisuuden meressä käymisen lomassa. Viileä tarina, veli. Aamulla sitten heräsin tuhannen auringon voimalla takovaan krapulaan ja kuuntelin Iron Maidenia vadelmapuuroa syödessäni. Rajua.
Tuon tripin jälkeisenä fiiliksenä oli loputon tarve ostaa kesämökki. Mikäs sen hienompaa kuin eristäytyä muusta maailmasta pieneksi hetkeksi leikkimään ryhävalasta rannikkovesien hyväilemänä ja kuunnella Rise Againstin Dronesia Iisalmen panimon maku suussaan. Mutta näin se vain arki koitti tälläkin mutakuoppien mursulla. Nyt pitäisi jälleen löytää se kuuluisa motivaatio töissä käymiseen myös tulevana viikonloppuna muiden seurapiiriläisten hilluessa Provinssissa. Eipä sinänsä, on tuo Provinssi koettu jo niin monta kertaa, etten luultavasti säilyisi neljää päivää kovin hyvässä hapessa. Ennen en edes tiennyt mitä on krapula, olen kai tulossa vanhaksi. Nyt toivotan hyvää yötä ja painun kasvattamaan solidaarisuusmahaani.
Olen siis näiden parin viikon aikana aloittanut lähihoitajaurani oravanpyörässä viilettämisen survoutumalla vanhuksia kotipalvelun muodossa auttavaan ihmeelliseen maailmaan. Tarinoitahan näiden asioiden tiimoilta riittäisi maailman tappiin asti, mutta vaitiolovelvollisuuden sitomana en voi viihdyttämisen nimissäkään ruokkia teitä haaskalintuja. Yleisesti voin kuitenkin kertoa, että rajat ne on Venäjälläkin. Viime kesän uraputken pakottamisessani en pitänyt minkäänlaista lomaa töiden tekemisen lomassa. Parhaimmillaan työviikkoni kulminoituivat "7 päivää töissä, vapaapäivä, 7 päivää töissä" -tyyliseen pallit surkastuttavaan veroeurojen ansaitsemiseen. Tämänkaltainen elämöinti syö miestä, kun Annakin oli harrastamassa sairaanhoitoa Kauniaisissa ja työpäivän päätteeksi sain palata aina tyhjään asuntoon läskeilemään ennen seuraavaa vuoroa. Olipa kerran eräs viimeisimmistä työpäivistä ennen koulujen alkua. Herätyskello taikoi minut ylös normaaliin tapaan kello 6 aamulla. Keittiöön laahustettuani sitten tunsin sen, vaimean varoituksen stressivatsani syövereistä. En ollut syönyt melkein mitään, kyse ei voinut olla ruoka-aineista. Myrskyvaroitus oli selvääkin selvempi. Riensin pöntölle kuin tuuli ja seuraavan tunnin päästelin vähemmän vaimeasti tuhkaluukustani Mozartilta kuulostavaa nestemäisyyden ilosanomaa. Henkinen terveyteni on kautta historian ollut vakiona miinus viisi, mutta fyysisiltä ominaisuuksiltani en kokenut itseäni riittävän vajakiksi työterveyshuollon pakeille kääntymiseen. Päätin siis levittää sisäisen liito-oravani siivet ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa töihin vikisemään sitä niin tuttua virsivärssyä "Voi vitsi, ku väsyttää mut pakko se on vaan mennä". Noihin aikoihin burn out -ilmiö taisi olla vähän liian muodikas omissa korvissani, koska se ei tullut mieleenikään arkisten mikroruokailtojeni aikana. Vanhustyö on siitä vitsikästä, että yhtään huonommin motivoituneena sitä unohtaa ne kevyemmätkin päivät helposti. Ihmisten kanssa kun ollaan tekemisissä, niin päivät vaihtelee ja ikävä kyllä minä suurena elämän melankoliasta kitisevänä totuuden ritarina sitten muistan vaan kuinka "oli niin rankkaa".
Palatkaamme ajassa eteenpäin tämän viikon maanantaihin. Olin juuri päättänyt työpäiväni ja auringon valo hiveli hikistä naamaani ratsastaessani Helkama-pyörien kruunaamattomalla prinsessalla Matkatarella kohti kahta vapaapäivääni. Päästyäni matkani puoliväliin kuuluisa Murphyn laki osoitti jälleen olemassaolonsa; jos jokin voi mennä pieleen, se menee. *Fläpäti fläpäti fläpäti POKS* Luulin jonkun ampuneen minua luftarilla metsän siimeksestä, mutta sitten totuus valkeni: Eturengas haistatti vitut. Siinä sitten polttelin tupakan silkkaan vitutukseen ja mietiskelin tulevia kävelykenkien aiheuttamia rakkuloita varvasjuuston syntysijoillani. Työnnellessäni kylmäveristä tammaani kotia kohti muistin kuitenkin, että kotipihassani minua odottaisi tulevaisuuteni pelastaja, vain pientä huoltoa kaipaava ratsuni Vaeltaja. Who knows, ehkäpä erinäiset Matkataren eläköitymiseen johtaneet syyt siivittävät minut uuteen rakkaussuhteeseen Vaeltajan kanssa. Siinä vasta ori.
Varsin köyhä kirkonrotta kun olen, en ole aikeissa matkata Provinssiin tänä vuonna. Tuo riettauden ja myrkyllisten aineiden luvattu maa keventää nimittäin kukkaroani keskimäärin 200 euroa vuodessa. Tuollaiset summat yhdistettynä opintotuen päättymiseen vievät tulevan isän nopeasti mieron tielle. Koska jouduin päätymään tähän säästöratkaisuun, koin tulevan juhannuksen sekä viime viikonloppuisen mökkeilyn Härkmeren sateisissa maisemissa hyvinvointiani hiveleviksi vaihtoehdoiksi oluen litkimiselle. Saanen valottaa kulunutta viikonloppua.
Sääennustus ja perjantainen aurinkoinen sää lupasivat hyvää Kristiinankaupungin suuntaan kulkevalle mökkiviikonlopulle. Lähdimme liikkeelle noin seitsemän aikaan illalla työpäiväni päätteeksi kaveripariskuntamme kyydillä. Matkalla Paavo, kissojen Chuck Norris, osoitti merkkejä siitä, että jokaisella anti-sankarilla on kryptoniittinsa. Vesikauhuisen näköinen kattien kuningas ilmeisesti kärsi matkapahoinvoinnista. Kuola valui ja koko matkan ajan seurasimme, miten herra suvaitsi voida. Tarkoituksenamme oli siis Teuvalla yöpyminen, jotta reissu ei olisi aamulla niin pitkä mökille. Vanhempieni katon alle päästyämme rakas Pavemme sitten nousikin laatikostaan muina kisuina. Thanks man, miksiköhän vaivauduimme huolehtimaan hyvinvoinnistasi? No, seuraavana aamuna pääsimme sitten eroon kissakaksikosta heidän jäätyään porukoideni hoiviin. Ilma oli hieno lukiessani autoon jäänyttä Perussuomalaisten jäsenlehteä. 10 minuuttia ennen määränpäätä ilma sitten harmaantui. Katselin ulos auton ikkunasta ja totesin mielessäni: "Perkele, minähän en huonon ilman anna pilata reissuani". Enkä antanutkaan. Autuaasti avasin Pirkan kolmosen perille päästyämme ja sateen alkaessa siirryimme terassin tuntumaan kuuntelemaan kaikenkirjavia bändejä mukaan lukien todellinen maskuliinisuuden mitta Manowar. Sen verran lennokkaat olivat sanailumme aihepiirit, etten enää yhtään muista mistä kaikesta heitimme huonoja synonyymejämme, kivaa kuitenkin oli. Takka ja saunan lämmitys olivat lähes mahdottomia tehtäviä ja niistä muodostuivatkin illanviettomme suurimmat saavutukset. Saunomisen kruunasi ihohuokosia hivelevä merivesi kultaisine siitepölylauttoineen. Olisin varmasti saanut seitsemäntoista syöpää osuttuani noihin hiukkassaarekkeisiin, joten katsoin parhaakseni kiertää ne kaukaa. Oma trillerinsä oli pelkästään veteen pääseminen kännissä ilman laseja, en kummoisemmin nähnyt vastassa olevia kiviä. Selvittyäni Ahdin aitan syleilyyn jouduin huomaamaan, ettei vesi yllättäen ollut erityisen lämmintä. Siinä sitten katkarapu sisäänpäin kääntyneenä hyräilet urheasti Manowarin Metal Dazea tuntien muniesi surkastuvan perseeseen asti. Kaksi kertaa polskimista riitti minulle. Siinä sitten laittauduimme takaisin terassille vain huomataksemme, että yksi porukkamme naisista vain yksinkertaisesti käveli suoraan saunasta mereen ilman pihaustakaan. Omat miehekkäät karjaisumme vedessä saivat nopeasti nahkiaisen mittasuhteet, kun jouduimme toteamaan kyseisen naisen kylmän rauhallisuuden meressä käymisen lomassa. Viileä tarina, veli. Aamulla sitten heräsin tuhannen auringon voimalla takovaan krapulaan ja kuuntelin Iron Maidenia vadelmapuuroa syödessäni. Rajua.
Tuon tripin jälkeisenä fiiliksenä oli loputon tarve ostaa kesämökki. Mikäs sen hienompaa kuin eristäytyä muusta maailmasta pieneksi hetkeksi leikkimään ryhävalasta rannikkovesien hyväilemänä ja kuunnella Rise Againstin Dronesia Iisalmen panimon maku suussaan. Mutta näin se vain arki koitti tälläkin mutakuoppien mursulla. Nyt pitäisi jälleen löytää se kuuluisa motivaatio töissä käymiseen myös tulevana viikonloppuna muiden seurapiiriläisten hilluessa Provinssissa. Eipä sinänsä, on tuo Provinssi koettu jo niin monta kertaa, etten luultavasti säilyisi neljää päivää kovin hyvässä hapessa. Ennen en edes tiennyt mitä on krapula, olen kai tulossa vanhaksi. Nyt toivotan hyvää yötä ja painun kasvattamaan solidaarisuusmahaani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)