Arvoisat fanini, tällä kertaa voitte seurata karvaista elämänkatsomustani pienen humalatilan saattelemana. Voin lähestulkoon väittää, että blogini suosiosta johtuen minulla on ollut epäseksuaalisia paineita keksiä jotain tarpeeksi älytöntä tyydyttääkeseni loputtoman paskaviihteen nälkänne. Olen siis tällä kertaa päätynyt kuittailemaan maailman epäkohdista pienessä sievässä, joka mielenkiinnoksenne saattaa jatkua erinäisten kirjoitusvirheiden saattelemana hamaan tulevaisuuteen. Let's roll.
Valmistuin siis eilen, eli torstaina, "nimikesuojatuksi lähihoitajaksi". Sain saatana maksaa tuosta tittelistä reippaat neljä kymppiä ja risat enkä edes saanut vittu stipendiä. Pääsen tästä arvosteluasteikollemme vittuilemiseen, joka järjen jättiläisyydessään nojaa numeroihin 1-3. Itsehän olen niin perfect, että tutkintotodistuksestani ei löytynyt yhtäkään helvetin ykköstä. Olin keskimääräisesti tasoa 4. Ja silti, ei stipendiä. Olin suhteellisen varmasti parempi kuin puolet luokastani. Ja vielä MIES. No oke sori, suatanan miehekästä vittuilla täältä lasten hoitamisen oppimäärän haldaavalta puolelta, kun näin tänään kevätjuhlassa lavalla todellisia uroksia. Miltä kuulostaa esimerkiksi TALONRAKENTAJA? Siinä vasta munakas. Sehän rakentaa vittu täysikasvuisia nukketaloja. Erityisen vaikutuksen tekivät näiden tosielämän sankareiden vaatetukset. Meinasin tukehtua allergiaräkääni, kun pari adonista marssi eteeni pukeutuneena suomileijonakotiuskontoisämmaahuppareihin. Suomalaisessa kultturissa on mielestäni miellyttävät piirteensä sissijuustomakkaroineen ja Matti Nykäsen seksiseikkailuineen, mutta facepalm. En ole rasisti, mutta joku "ammatin koulutuksen harjoittelussa" kunnostautunut musta kostaja hiippaili hakemaan todistustaan pukeutuneena punaiseen tuulitakkiin. SIIS MITÄ VITTUA? Jos reh-vitun-tori käskee pistämään jotain vähän juhlallisempaa päälle koulun juhlapäivänä, niin itse en ainakaan pukeutuisi suomalaisten keski-ikäisten pariskuntien kansallispukuun.
Tähän väliin on pakko hehkuttaa Slashin uutta levyä nimeltä Apocalyptic Love. Jos yhtään piittaat rock-levyistä, niin tässä sinulle vuosikymmenen ehkäpä paras platta. Ei siitä sen enempää.
Tässä pari päivää sitten näin todellisen tuhkakuppien prinsessan. Kyseinen seksiä tihkuva rasvattu naaras oli pukeutunut ylitse pursuavat muotonsa täydellisesti havainnollistavaan siniseen mekkoon. Epäilen edelleen, että kyseinen mekko oli viesti Jeesukselta siitä, ettei meidän tarvitse sietää ihan mitä tahansa paskaa elämämme varrella. Äitiyden esimerkki työnteli sätkä suussaan edessään rattaita, joista jumalallisella älyllä varustettuna päättelin neidon kuljettavan jotakuta käänteisellä lottovoitolla siunattua taaperoa. Kaikkein mielenkiintoisinta tilanteessa oli, että olin tulevana isänä rööki suussa arvostelemassa kyseisen rouvashenkilön elämän metodeita. Ja siis perkele, olisin munat kiinnitettynäkin parempi äiti kuin kyseinen elämäänsä kyllästynyt enkeli.
Kauniista kummajaisista puheen ollen mieleeni muistuu eroottisen elämäni kärkipiste, jonka tarkkaa ajankohtaa on tässä promilletilassa hieman vaikea muistaa. Asuin tuolloin vielä maalaisromantiikkaa tihkuvassa kylässä nimeltä Teuva. Kaikkihan meistä toki tuntevat Teuvan, onhan se sentään Lauri "Yök" Tähkän kotivaltio. Anyways, pohjustetun juttuni todellinen ydin löytyy hekumallisesta brunetesta nimeltä Ilmatar (nimi muutettu). Olen niin säikky kakkahousu, etten uskalla tässä yhteydessä käyttää todellista nimeä kunnianloukkaussyytteen uhalla. Stoori kulkee seuraavasti: Ilmatar oli Teuvan seurapiirikaunotar. Jostain syystä hän oli mieltynyt parrakkaisiin uroksiin. Esimerkiksi isukkini sattuu olemaan kyseistä eläinrotua. Eräänä Saken Pubin vessalta haisevana päivänä tämä kurveihinsa luottanut neito oli saanut isukiltani pakit. Kiimainen naarasleijona ei luovuttanut varvasjuustolta haisevassa ristiretkessään vaan päätti seuraavaksi yrittää, josko minä, rakkauden antikristus, lankeaisin hänen jumalaisten polvilumpioidensa edessä. Olin hieman aikaisemmin saapunut ystävätäreni kanssa tähän räkälöiden lyömättömänä uhrauspaikkana tunnettuun Saken Pubiin. Astuin henkkareiden tutkimisen jälkeen saluunaan kuin Clint Eastwood konsanaan. Astellessani urheasti tanssilattioiden poikki kohti viskitiskiä tämä aikaisemmin hehkuttamani isukkini pakit saanut suuhygienian maisteri yht'äkkiä ilmestyy out of nowhere. Kiertokalu kietoo kätensä ympärilleni ja pyrkii työntämään kielensä suuni kautta sinne, missä ei aurinko paista. Onnekseni olin sen verran selvillä vesillä elämäni suuremmista tavoitteista, etten suostunut Ilmataren luomaan brutaaliin elämänkatsomukseen. Katsoin parhaakseni riistäytyä jumalataren otteesta ja tuurikseni ystävätäreni riensi paikalle väittämään, että hän on tyttöystäväni. En tiedä, kuinka hengissä olisin selvinnyt ilman kyseistä pelastusta. Siitos hänelle siitä.
En oikein kykene keksimään tässä humala-asteessa kovin hyviä puheenaiheita, joten jaan kanssanne julkisia salaisuuksia elämästäni. Number uno: Luen Raamattua iltaisin. Niin hyödyllistä kuin se onkin nykymaailmassa, koen varsinkin Vanhan Testamentin jutut huvittavuudessaan hyväksi komediaksi harmaan arkeni keskellä. Tyyliin "älkää vieraitamme raiskatko, minulla olisi tässä pari tytärtä sen sijaan". Moraali kohdillaan. Number dos: Syön karkeaa merisuolaa karkkien sijasta. Suola. Suola. SUOLA. Näin valmiina lähihoitajana tiedän tarkalleen, kuinka epäterveellistä liika suola on. Ja vitut minä siitä, imeskelen sitä nytkin. Näkisitte suolapinon, jonka ripauttelen aina ruokani päälle. Number tres: Tunnen nimeltä yli 300 pókemonia. Ah, pókemon. Lapsuuteni kliimaksi. Kukaan arvon lukijoistani ei pärjäisi minulle pókemon-nörtteydessäni. Ei kukaan.
Kello on puoli viisi aamuyöllä. Kuuntelen Rammsteinia nupit kaakossa. En edes ihmettele, etteivät naapurini ole vielä keksineet valittaa metelöinnistäni. Mitä varaa heillä olisi valittaa, eivät osaa itsekään olla hiljaa paksuna olevan naiseni nukkuessa. Naapurisota on kivaa. Jostain syystä Anna ei tosin tykkää ajatuksesta. Käskee aina pistämään hiljemmalle musiikkia. Muistan, kuinka leikin kotia Kauniaisissa Annan kanssa. Kerrostalomme alakertaan oli muuttanut yhteisö jeesustelevia hurskastelijoita. Heidän hauskana tapanaan oli laulaa uskonnollisia lauluja niin, että kyseinen "musisointi" valtasi yläkerran elintilamme. Olin nuo 3 kuukautta sosiaalirotta elelemässä naiseni majuri-isän remontissa olevassa asunnossa, en siis käynyt töissä. Ja minäkös innostuin tuosta elämöinnistä. Ihmesienen kitaristi kun olin, päätin pistää kunnon soolot akustisella kitaralla joka kerta, kun alakerran jumaloijat päättivät ampua ilmoille testamenttiensa sulosäkeistöt. Pieni kitararämpytys patterin kautta vahvistettuna kerran päivässä. Ja sehän toimi. Avokkini ei sitä hyväntahtoisuudessaan myönnä, mutta naapurisota toimii aina. Nykyään naapureinamme on kulttuuria rikastavia marakassiapinoita (en edelleenkään ole oikeasti rasisti), jotka elävöittävät arkemme kiertokulkua erinäisillä uskonnollisilla menoilla. Tällä hetkellä avokkini on siskonsa yo-juhlissa, mikä avaa minulle aivan uusia ikkunoita ah-niin-ihanalle-KOSTOLLE. Mikäs sen parempaa kuin natseihin aiheettomasti rinnastettu Rammstein ja biisinsä Waidmanns Heil eli metsästäjän tervehdys. Hyvää saatanan yötä, mulkut.
Tämänpäiväinen valmistuminen ei sujunut aivan putkeen, koska ulkona oli vitun kylmä. Mutta ei se mitään, voi sitä valmistumista juhlia sisätiloissakin. Ystäväseurueeni ei jäänyt tälläkään kertaa kylmäksi, vaan kehtasivat jopa ilmestyä moikkaamaan vatipääkissojamme ujopiimä-Ronjaa ja läski-Paavoa. Seurueen poistuttua rupesin paskantamaan tätä blogia ja tästäkin tekstistä tuli teille lukijoille juuri niin laaduton kuin mitä ansaitsette. Siitoksia silti lukemisinnostanne, saatte ansionne mukaan myös jatkossa.
torstai 31. toukokuuta 2012
torstai 24. toukokuuta 2012
Amisfilosofiaa
Tadaa, arvon herrasihmiset. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se meni. Viimeisin viikko on muka ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään. Mutta ehkäpä nyt suollan ilmoille taas jotain niin laadukasta, että haluatte vain ampua ohimoonne haulikolla.
Viimesimmän blogikirjoitukseni jälkeiselle aikajanalle on mahtunut mm. jopa yksi kahden tunnin koulupäivä, luokkaretki Tampereelle, vanhempainvalmennuskurssin ensimmäinen turhanpäiväinen luento, tupakointiin uudelleen retkahtaminen ja yksityisiä pohdintoja tulevasta paskalta haisevasta unettomuudesta, jota myös isyydeksi kutsutaan. Voin kuitenkin aluksi todeta, että minulla on uusi väliaikainen arkkivihollinen. Sen nimi on koivu eikä se ole jääkiekkoilija. Viimeisen kuukauden ajan olen napsinut pieniä valkoisia tabuja, joiden tarkoitus olisi estää tämän mustavalkoisen ystäväni vaikutusvalta tukkoisessa olemuksessani. Ei toimi. Tämä puun muodon ottanut allergian antikristus taikoo elämäni vaikeaksi joka kerta, kun uskaltaudun pahan maailman armoille ulkoilmaan. Maagisesti nenäni vuotaa ja on tukossa samaan aikaan, aivastan noin 60 kertaa minuutissa ja silmäni tuntuvat kokeneen satiaisten invaasion. Mutta Tv-shopin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki!" Lisäksi tämä siitepölyn yliannostus kykenee nostamaan ennestäänkin söpön ulkonäköni uusiin stratosfääreihin. Ajoittain näytän kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivältä suohirviöiden kuningatarelta. Nenäni on rikki niistämisestä, silmät turpoavat päästä ja räkätulva on fakta heti, kun niistopaperi sijaitsee yli viiden minuutin matkan päässä. Ehkäpä ulkonäköni tiivistää kysymys, jonka kuulin erään kaveripariskunnan naispuoliskolta kohdatessamme kirpparilla: "Ootsä saanu turpaas?"
Mutta ei hätää, kyllä se siitä lakkaa helpottamasta. Ratkesin siis uudestaan röökiin kolmen kuukauden vähemmän pahalta haisemisen jälkeen enkä kykene taaskaan olemaan ilman henkosia räjähtämättä seinille. Tai ainakin Anna ilmaisi painokkaasti tämän totuuden toteamalla, että olin joku päivä ollut ilmielävä perseenreikä koska en ollut päässyt "happihyppelylle". Itsehän en ollut huomannut käytöksessäni vikaa, mutta harvoinpa me itseämme täynnä olevat ituhipit huomaamme ongelmaa asenteessamme. Hyvä puoli tässä tuhkakuppailussa on, etten tunne helposti nälkää. Niinkuin siitä nyt olisi oikeasti mitään hyötyä, kun 171 sentin ruhoni painaa rohkeat 63 kiloa. Beware me when I'm rolling down the street.
Alunperin neitseelliset keuhkoni kokivat ensimmäisen nikotiiniraiskauksensa korkeahkossa 17 vuoden iässä. Sitä ennen olin tietoisesti kieltäytynyt kaikesta nikotiiniin liittyvästä. Olin kuitenkin tuolloin tilanteessa, jossa koin sosiaalistumisen kannalta tärkeäksi sauhutella ikäiseni ympäristön tavoin. Ja kyllähän nuo syöpätikut ovat varmasti joskus minua avittaneetkin sosiaalisissa tilanteissa. Ala- ja yläasteen aikaisesta kiusaamisesta (nörtähtävä kun olin) johtuen olen nuoruudessani aina ollut varsin ujon tapainen rokkipoju, uusien ihmisten kanssa on usein turhan vaikeata saada jäätä rikottua. Joten olen sitten turvautunut pohjimmaiseen suomalaisen kommunikoinnin menetelmään eli vetänyt kännit aina, kun tilanne on näyttänyt siltä, että jotain sosiaalista pitäisi suustaan päästää. Ongelma tässä on puolestaan hiiren tasolla oleva alkoholin sietokykyni. Ja siitä huolimatta muistan esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun vedin savut oikeasti keuhkoihin asti. Tämä(kin) piti opettaa ihan kädestä pitäen minulle, koska olin aiemmin vetänyt vain poskareita. Opettajana toimi herrashenkilö, jota myöhemmin olen tituleerannut huonojen tapojeni oppi-isänä. Tämä oppi-isyyden perinne on jatkunut jo useamman henkilön kautta itseeni, mutta en oikein koskaan löytänyt itselleni omaa virallista oppipoikaa, ehkä hyvä niin. Itse röökin henkeen vetämisen oppimäärä kuului tiivistetysti "vedä posket täyteen savua, pidätä henkeä ja vedä kaikki kerralla sisään". En yllätyksekseni yskinyt yhtään, mutta taju kyllä meinasi lähteä. Tajusin onneksi istua alas, etten aivan suorilta jaloilta tipahtanut pöllyjen voimasta. Tuosta hetkestä tähän päivään asti olenkin sitten vaihtelevalla menestyksellä "lopettanut" sauhuttelun pieniksi väliajoiksi ja sitten jälleen haissut pahalta. Eikä kyseessä ole todellakaan nikotiinin tarve vaan puhtaasti rentoutumisen tarve, joka nyt on sattunut ehdollistumaan liian voimakkaasti juuri tupakointiin. Perkele, paljon terveellisempää olisi vaikka mussuttaa porkkanaa rentoutumissäväreiden saavuttamiseksi. Jos siis en vihaisi rehujen järsimistä niin paljon, ne kun maistuvat lähinnä kuolemalta.
Sitten muihin uutisiin. Eilistä Tampereen luokkaretkeäni voidaan kuvailla luokkansa ainoan miehen aurinkoiseksi juoksemiseksi parin naisen perässä museoissa ja vaatekaupoissa. Ravintolan lihapulla-annoskin oli luvattoman pieni, koska jouduin lohduttautumaan myöhemmällä Hesburger-aterialla tyydyttääkseni sisäisen läskini ravinnon tarpeen. Löysin sentään Seppälästä shortsit, jotka näyttävät jo nyt puolikkailta kissan kintuilta kämpässämme riehuvasta karvojen vallankumouksesta johtuen. Päivän kliimaksin koin istuessani Tampereen torilla. Hoiperteleva parhaat päivänsä nähnyt naisihminen tuli patsastelemaan viereeni pummimaan röökiä. Totesin askini olevan sisällöltään vajaa, mutta lupasin jättää jämät. Kauneuden ruummillistuma vastasi aivopierulla, joka kuului suurinpiirtein muodossa "Ai sä oot kani. Kiva tietää. Mä en oo kani". Tämän jälkeen jumalatar kääntyi kannoillaan ja jätti minut huuli pyöreänä pohdiskelemaan verbaliikkaansa. Olen kyllä melkoisen syvällinen amisfilosofi, mutta tällä kertaa en ole vielä vuorokaudenkaan jälkeen oikein oivaltanut kyseisen taiteilijasielun retoriikkaa.
Ja sitten se vanhempainvalmennuskurssi. Se oli kuin tuhkamunan runkkaushetki, "PUFF!". Olen niin täydellinen lähihoitaja, etten saanut luennosta mitään hyödyllistä irti. Olisin toivonut paikalla olleille isille enemmän kohdistettua informaatiota, mutta ei. Isäpiiri, tai mikä helvetti se nyt olikaan nimeltään, oli peruttu joten sain yrittää pysytellä hereillä kuunnellen lähes mielenkiintoista tietopakettia imettämisestä. Omat karvaiset rintani meinasivat räjähtää innostuksesta jo aikoinaan, kun samasta aiheesta keskusteltiin lähihoitajakoulutuksessa. Mitä minä sillä tiedolla teen? Seriously, edes oma naiseni ei olisi kiinnostunut siitä että miehenä neuvoisin imetyksessä, saatika sitten että joku vieras nainen haluaisi minun opastavan maitopahkuroidensa oikeaoppisessa hyödyntämisessä. Tai keskustelisinko tästä aiheesta vaikka muiden jätkien kanssa löylyjen yhteydessä? Lähihoitajamiehelle tällainen informaatio on hyödyllistä vain, kun se on paperimuodossa käden ulottuvilla ripulin yllättäessä.
Tasan viikon päästä olen saanut kouraani virallisen todistuksen siitä, että voin tehdä samoja lähihoitajatöitä kuin olen tehnyt tähän mennessä ilman kyseistä paperia. Ei siinä mitään, ratsastukseni kohti eläkeikää alkaa. Ja löytyyhän minulta jopa motivaatio töiden tekemiseen. Sen nimi on arjen kiertokulku. Se kulkee piirteittäin seuraavasti: Minulla on pian vauva. Se pitää ruokkia. Joten menen töihin. Teen hiki hatussa töitä. Palkkapäivä koittaa. Tilin saldo kasvaa. Tilin saldo häviää. Tilalle on ilmestynyt ruokaa. Ruoka muuttuu erinäisten mutkien kautta sinapin väriseksi. Pian kädessäni tulee olemaan tämän kiertokulun tuloksena päältä kuivempi ja sisältä mehevämpi haiseva hillomunkki, jota voimme epävirallisesti kutsua kakkavaipaksi. Ja kappas, uusi kierros on valmis alkavaksi. Arjen kiertokulku on siis lopulliselta väriltään ruskeaa. Mutta kuten arjen jokapäiväiset taiteilijat tietävät, ruskea väri syntyy sekoittamalla kaikki värit toisiinsa (tämän olen todistanut jo ala-asteen kuvistunneilla). Eli eiköhän tuleva arkeni tule koostumaan söpömmistäkin väreistä kuin ruskeasta. Näin pakinointini finaaliin saatte vielä kuulla pienen Iltalehdestä bongatun uutiskevennyksen: Tuoreen kyselyn mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii ripulista kerran kuussa. Kiitos ja näkemiin.
PS. Kaksi kolmesta kirjoituksestani on nyt tahattomasti sisältänyt ns. paskaisen lopun. Ansaitsisin tästä hyvästä Karjala-lippiksen.
Viimesimmän blogikirjoitukseni jälkeiselle aikajanalle on mahtunut mm. jopa yksi kahden tunnin koulupäivä, luokkaretki Tampereelle, vanhempainvalmennuskurssin ensimmäinen turhanpäiväinen luento, tupakointiin uudelleen retkahtaminen ja yksityisiä pohdintoja tulevasta paskalta haisevasta unettomuudesta, jota myös isyydeksi kutsutaan. Voin kuitenkin aluksi todeta, että minulla on uusi väliaikainen arkkivihollinen. Sen nimi on koivu eikä se ole jääkiekkoilija. Viimeisen kuukauden ajan olen napsinut pieniä valkoisia tabuja, joiden tarkoitus olisi estää tämän mustavalkoisen ystäväni vaikutusvalta tukkoisessa olemuksessani. Ei toimi. Tämä puun muodon ottanut allergian antikristus taikoo elämäni vaikeaksi joka kerta, kun uskaltaudun pahan maailman armoille ulkoilmaan. Maagisesti nenäni vuotaa ja on tukossa samaan aikaan, aivastan noin 60 kertaa minuutissa ja silmäni tuntuvat kokeneen satiaisten invaasion. Mutta Tv-shopin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki!" Lisäksi tämä siitepölyn yliannostus kykenee nostamaan ennestäänkin söpön ulkonäköni uusiin stratosfääreihin. Ajoittain näytän kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivältä suohirviöiden kuningatarelta. Nenäni on rikki niistämisestä, silmät turpoavat päästä ja räkätulva on fakta heti, kun niistopaperi sijaitsee yli viiden minuutin matkan päässä. Ehkäpä ulkonäköni tiivistää kysymys, jonka kuulin erään kaveripariskunnan naispuoliskolta kohdatessamme kirpparilla: "Ootsä saanu turpaas?"
Mutta ei hätää, kyllä se siitä lakkaa helpottamasta. Ratkesin siis uudestaan röökiin kolmen kuukauden vähemmän pahalta haisemisen jälkeen enkä kykene taaskaan olemaan ilman henkosia räjähtämättä seinille. Tai ainakin Anna ilmaisi painokkaasti tämän totuuden toteamalla, että olin joku päivä ollut ilmielävä perseenreikä koska en ollut päässyt "happihyppelylle". Itsehän en ollut huomannut käytöksessäni vikaa, mutta harvoinpa me itseämme täynnä olevat ituhipit huomaamme ongelmaa asenteessamme. Hyvä puoli tässä tuhkakuppailussa on, etten tunne helposti nälkää. Niinkuin siitä nyt olisi oikeasti mitään hyötyä, kun 171 sentin ruhoni painaa rohkeat 63 kiloa. Beware me when I'm rolling down the street.
Alunperin neitseelliset keuhkoni kokivat ensimmäisen nikotiiniraiskauksensa korkeahkossa 17 vuoden iässä. Sitä ennen olin tietoisesti kieltäytynyt kaikesta nikotiiniin liittyvästä. Olin kuitenkin tuolloin tilanteessa, jossa koin sosiaalistumisen kannalta tärkeäksi sauhutella ikäiseni ympäristön tavoin. Ja kyllähän nuo syöpätikut ovat varmasti joskus minua avittaneetkin sosiaalisissa tilanteissa. Ala- ja yläasteen aikaisesta kiusaamisesta (nörtähtävä kun olin) johtuen olen nuoruudessani aina ollut varsin ujon tapainen rokkipoju, uusien ihmisten kanssa on usein turhan vaikeata saada jäätä rikottua. Joten olen sitten turvautunut pohjimmaiseen suomalaisen kommunikoinnin menetelmään eli vetänyt kännit aina, kun tilanne on näyttänyt siltä, että jotain sosiaalista pitäisi suustaan päästää. Ongelma tässä on puolestaan hiiren tasolla oleva alkoholin sietokykyni. Ja siitä huolimatta muistan esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun vedin savut oikeasti keuhkoihin asti. Tämä(kin) piti opettaa ihan kädestä pitäen minulle, koska olin aiemmin vetänyt vain poskareita. Opettajana toimi herrashenkilö, jota myöhemmin olen tituleerannut huonojen tapojeni oppi-isänä. Tämä oppi-isyyden perinne on jatkunut jo useamman henkilön kautta itseeni, mutta en oikein koskaan löytänyt itselleni omaa virallista oppipoikaa, ehkä hyvä niin. Itse röökin henkeen vetämisen oppimäärä kuului tiivistetysti "vedä posket täyteen savua, pidätä henkeä ja vedä kaikki kerralla sisään". En yllätyksekseni yskinyt yhtään, mutta taju kyllä meinasi lähteä. Tajusin onneksi istua alas, etten aivan suorilta jaloilta tipahtanut pöllyjen voimasta. Tuosta hetkestä tähän päivään asti olenkin sitten vaihtelevalla menestyksellä "lopettanut" sauhuttelun pieniksi väliajoiksi ja sitten jälleen haissut pahalta. Eikä kyseessä ole todellakaan nikotiinin tarve vaan puhtaasti rentoutumisen tarve, joka nyt on sattunut ehdollistumaan liian voimakkaasti juuri tupakointiin. Perkele, paljon terveellisempää olisi vaikka mussuttaa porkkanaa rentoutumissäväreiden saavuttamiseksi. Jos siis en vihaisi rehujen järsimistä niin paljon, ne kun maistuvat lähinnä kuolemalta.
Sitten muihin uutisiin. Eilistä Tampereen luokkaretkeäni voidaan kuvailla luokkansa ainoan miehen aurinkoiseksi juoksemiseksi parin naisen perässä museoissa ja vaatekaupoissa. Ravintolan lihapulla-annoskin oli luvattoman pieni, koska jouduin lohduttautumaan myöhemmällä Hesburger-aterialla tyydyttääkseni sisäisen läskini ravinnon tarpeen. Löysin sentään Seppälästä shortsit, jotka näyttävät jo nyt puolikkailta kissan kintuilta kämpässämme riehuvasta karvojen vallankumouksesta johtuen. Päivän kliimaksin koin istuessani Tampereen torilla. Hoiperteleva parhaat päivänsä nähnyt naisihminen tuli patsastelemaan viereeni pummimaan röökiä. Totesin askini olevan sisällöltään vajaa, mutta lupasin jättää jämät. Kauneuden ruummillistuma vastasi aivopierulla, joka kuului suurinpiirtein muodossa "Ai sä oot kani. Kiva tietää. Mä en oo kani". Tämän jälkeen jumalatar kääntyi kannoillaan ja jätti minut huuli pyöreänä pohdiskelemaan verbaliikkaansa. Olen kyllä melkoisen syvällinen amisfilosofi, mutta tällä kertaa en ole vielä vuorokaudenkaan jälkeen oikein oivaltanut kyseisen taiteilijasielun retoriikkaa.
Ja sitten se vanhempainvalmennuskurssi. Se oli kuin tuhkamunan runkkaushetki, "PUFF!". Olen niin täydellinen lähihoitaja, etten saanut luennosta mitään hyödyllistä irti. Olisin toivonut paikalla olleille isille enemmän kohdistettua informaatiota, mutta ei. Isäpiiri, tai mikä helvetti se nyt olikaan nimeltään, oli peruttu joten sain yrittää pysytellä hereillä kuunnellen lähes mielenkiintoista tietopakettia imettämisestä. Omat karvaiset rintani meinasivat räjähtää innostuksesta jo aikoinaan, kun samasta aiheesta keskusteltiin lähihoitajakoulutuksessa. Mitä minä sillä tiedolla teen? Seriously, edes oma naiseni ei olisi kiinnostunut siitä että miehenä neuvoisin imetyksessä, saatika sitten että joku vieras nainen haluaisi minun opastavan maitopahkuroidensa oikeaoppisessa hyödyntämisessä. Tai keskustelisinko tästä aiheesta vaikka muiden jätkien kanssa löylyjen yhteydessä? Lähihoitajamiehelle tällainen informaatio on hyödyllistä vain, kun se on paperimuodossa käden ulottuvilla ripulin yllättäessä.
Tasan viikon päästä olen saanut kouraani virallisen todistuksen siitä, että voin tehdä samoja lähihoitajatöitä kuin olen tehnyt tähän mennessä ilman kyseistä paperia. Ei siinä mitään, ratsastukseni kohti eläkeikää alkaa. Ja löytyyhän minulta jopa motivaatio töiden tekemiseen. Sen nimi on arjen kiertokulku. Se kulkee piirteittäin seuraavasti: Minulla on pian vauva. Se pitää ruokkia. Joten menen töihin. Teen hiki hatussa töitä. Palkkapäivä koittaa. Tilin saldo kasvaa. Tilin saldo häviää. Tilalle on ilmestynyt ruokaa. Ruoka muuttuu erinäisten mutkien kautta sinapin väriseksi. Pian kädessäni tulee olemaan tämän kiertokulun tuloksena päältä kuivempi ja sisältä mehevämpi haiseva hillomunkki, jota voimme epävirallisesti kutsua kakkavaipaksi. Ja kappas, uusi kierros on valmis alkavaksi. Arjen kiertokulku on siis lopulliselta väriltään ruskeaa. Mutta kuten arjen jokapäiväiset taiteilijat tietävät, ruskea väri syntyy sekoittamalla kaikki värit toisiinsa (tämän olen todistanut jo ala-asteen kuvistunneilla). Eli eiköhän tuleva arkeni tule koostumaan söpömmistäkin väreistä kuin ruskeasta. Näin pakinointini finaaliin saatte vielä kuulla pienen Iltalehdestä bongatun uutiskevennyksen: Tuoreen kyselyn mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii ripulista kerran kuussa. Kiitos ja näkemiin.
PS. Kaksi kolmesta kirjoituksestani on nyt tahattomasti sisältänyt ns. paskaisen lopun. Ansaitsisin tästä hyvästä Karjala-lippiksen.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Esson Bensa
Hyvää keskiviikkoa arvon valopäät! On seuraavan verbaalisen oksennukseni aika, toivottavasti ei tullut ikävä.
Tämän päivän myötä lähihoitajakoulutukseni on saavuttanut sen pisteen, ettei virallisia koulupäiviä enää ole edessä. Olen siis (mukamas) valmis astumaan yhteiskunnan oravanpyörään. Olo on kuin hamsterilla häkissä. En voi väittää, etteikö tämä turvallisen opintotuen ja säännöllisen opiskelun pois jääminen hieman jännittäisi, kun olen kuitenkin tähän mennessä koko elämäni kuluttanut takamustani luokkatiloissa viisastelemalla. Olisi vissiin aika yrittää aikuistua muutama pykälä ja tunnen itseni edelleen pahaiseksi kakaraksi.
Päivämme koostui ruotsin suullisen kurssin viimeisistä hetkistä, jotka vietimme katsellen erästä ruotsinkielistä huumorielokuvaa ja käyden syömässä Amarillossa. Ruuan maksoi kulttuurisäätiö osana kurssiamme, joten päätin käyttää hyödykseni meille annetun 15 euron hintakaton ja tilasin hyvältä kuulostaneen whiskey chicken -annoksen. Sapuska koostui muunmuassa viskiöljyllä valmistetusta kanasta, lohkoperunoista ja amerikanpekonista. Sörsselin maku vastasi odotuksia (vaikkakaan ei kyllä maistunut paskaakaan viskiltä) mutta se annoskoko. Olisin voinut syödä helposti kaksinkertaisen määrän. Saatana. Ensi kerralla tilaan kyllä tutun ja turvallisen big burgerin.
Mutta niin. Näin koulutuksemme loppusuoralla olemme aikeissa vetää kaveriporukalla pienet maistit päälle. Amarillossa käymisen jälkeen käväisin ystäväni Alkon pakeilla ja hommasin kunnon redneck-viinin nimeltä Motörhead. Kyseisen pullon teema nojaa siis varsin vahvasti erään kivan bändin musisointiin. Kotimatkalla mietiskelin syntyjä syviä ja muistin, kuinka aikaisemmin olin yhdistellyt edellä mainittua viiniä jokaisen jonnen (lue: varhaisteini-ikäisen ärsyttävän miespuolisen kersan) unelmaan eli Euro Shopper -energiajuomaan (tuttavallisemmin ES). Siitä kirposikin muistelmia muutaman vuoden takaa.
Persoonani paremmin tuntevat henkilöt tietävät, etten varhaisaikuisuudessani ole ollut mikään lestadiolainen alkoholitottumuksissani. Vielä 17-vuotiaana omistin six packin. Eikä kyseessä siis ollut kaljapätsi. Kuntoilin suhteellisen paljon ja elin varsin terveellisesti. Sitten tuli kuuluisa täysi-ikä, tutustuin muutamaan ikätoveriini ja siitä alkoi viinaksilla läträäminen ja syöpäkääryleiden tuhoaminen. Harvaa viikonloppua olin tuona aikana selvinpäin ja kehittelin itselleni humalaisen alter egon nimeltä Ihmesienen Kitaristi, joka pohjautui alkukantaiseen musisointiin lukiokavereiden kanssa perustetussa rautalankaiskelmäorkesteri Ihmesienessä. Sanoituksiemme teema nojasi vahvasti sienien ihmeelliseen maailmaan (siis ruokasienien, ihan oikeesti). Ihmisienen Kitaristina löysin vierelleni pian jokaisen normaalin ihmisen kauhun, Jorma-cocktailjuoman, joka nyt sattui olemaan nimeltään junttia huumorintajuani hivelevä ja lisäksi hinta/alkoholisuhteeltaan Alkon halvin myrkky. Laadukkuudeltaan se ei näin jälkikäteen ajatellen ollut nähnyt edes huonoa keskitasoa, mutta noihin aikoihin join mitä tahansa tarpeeksi halpaa. No, tästä pääsemme erääseen humalaisen varhaisaikuisuuteni kliimakseista.
Kaksi vuotta sitten vietin juhannusta erään kaverin karkeloissa. Erotiikkaa lähentelevä mieltymykseni viskiin oli huijannut minut ostamaan (jälleen kerran Alkon halvimman) viskipullon. Olin juhannuskiimoissani saanut päähäni, että nyt oli aika aloittaa kiipeäminen kohti baarimikkojen kärkikastia, joten päätin testata päässäni jonkin aikaa vellonutta ajatusta Jorman ja viskin sekoittamisesta. Drinkki sai nimekseen Halpa Huora, kyseessähän kun oli kuitenkin halvin viski, mitä siihen hätään irtosi. Viinapääni on aina ollut olematon, koska painan suurin piirtein tulitikkuaskin verran. Päähänhän tämä neronleimaukseni sitten nousi. Hyvin hatarien muistikuvieni mukaan olen lähtenyt sitten kävelemään kotia kohti tuhannen kännissä juhlien loputtua ja seuraava muistikuvani on tien varrella makaaminen poliisitädin heräteltävänä. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut heräämisestä unten mailta, enkä ollut tuolloinkaan, joten järkevyyksissäni halusin piristää ilmapiiriä toteamalla "Onks nykyään naispoliisejakin?". Jostain syystä poliisitätiä ei naurattanut. Pääsin ilmaisajelulle maijan takatilaan ja sain oman kivan keltaisen patjan Seinäjoen juoppoputkasta kaltaisteni pummien seasta. Tämä kokemus hieman ravisutteli. Ainakin drinkkini jäi historiaan tähän asti typerimpänä päähänpistonani. Ja tilannekomiikassani voisi olla parantamisen varaa.
Mutta eksyin aiheesta. Palatkaamme kotimatkalleni Amarillon jälkeiseen nykyhetkeen. Muisteluideni kirvoittamana haluan tänään lanseerata kerran aikaisemmin kokeilemani ja turvalliseksi toteamani Motörhead-viinin ja ES:n sekoituksen. Baarimikkouteni toinen virstanpylväs tullaan tuntemaan pärisevällä nimellään Esson Bensa. Jokainenhan meistä toki muistaa mainoksissakin pyörineen Esso-huoltoasemien iskulauseen "Esso. Se ainoa oikea.". Drinksussanihan tämä toteamus viittaa ES-energiajuomaan. Bensa-osio puolestaan viittaa litkuun, jota on käytetty aikojen alusta lähtien sekä Esso-huoltsikoilla että moottoreissa (viitaten Motörhead-viiniin). Kyllä pärisee. Eikös viisasteluni olekin nyt saavuttanut tohvelieläimen mittasuhteet?
Tähän taidan lopettaa tältä erää filosofiset itsetutkiskeluni. Lopuksi haluan todeta, etten erityisemmin suosittele arvon lukijakuntaa tutustumaan lähemmin tässä tai myöhemmissä postauksissani esiintyviin ääliömäisyyksiin. Tekstejäni pitää ennemminkin ajatella viihteellisinä varoittavina esimerkkeinä, jotta juuri Sinä et olisi yhtä idiootti. Nyt on aikani pistää essu päälle ja vetää kumihanskat käteen. Ei, en rupea fistaamaan. Puhuin tiskaamisesta. Kuulemiin, höppänät.
Tämän päivän myötä lähihoitajakoulutukseni on saavuttanut sen pisteen, ettei virallisia koulupäiviä enää ole edessä. Olen siis (mukamas) valmis astumaan yhteiskunnan oravanpyörään. Olo on kuin hamsterilla häkissä. En voi väittää, etteikö tämä turvallisen opintotuen ja säännöllisen opiskelun pois jääminen hieman jännittäisi, kun olen kuitenkin tähän mennessä koko elämäni kuluttanut takamustani luokkatiloissa viisastelemalla. Olisi vissiin aika yrittää aikuistua muutama pykälä ja tunnen itseni edelleen pahaiseksi kakaraksi.
Päivämme koostui ruotsin suullisen kurssin viimeisistä hetkistä, jotka vietimme katsellen erästä ruotsinkielistä huumorielokuvaa ja käyden syömässä Amarillossa. Ruuan maksoi kulttuurisäätiö osana kurssiamme, joten päätin käyttää hyödykseni meille annetun 15 euron hintakaton ja tilasin hyvältä kuulostaneen whiskey chicken -annoksen. Sapuska koostui muunmuassa viskiöljyllä valmistetusta kanasta, lohkoperunoista ja amerikanpekonista. Sörsselin maku vastasi odotuksia (vaikkakaan ei kyllä maistunut paskaakaan viskiltä) mutta se annoskoko. Olisin voinut syödä helposti kaksinkertaisen määrän. Saatana. Ensi kerralla tilaan kyllä tutun ja turvallisen big burgerin.
Mutta niin. Näin koulutuksemme loppusuoralla olemme aikeissa vetää kaveriporukalla pienet maistit päälle. Amarillossa käymisen jälkeen käväisin ystäväni Alkon pakeilla ja hommasin kunnon redneck-viinin nimeltä Motörhead. Kyseisen pullon teema nojaa siis varsin vahvasti erään kivan bändin musisointiin. Kotimatkalla mietiskelin syntyjä syviä ja muistin, kuinka aikaisemmin olin yhdistellyt edellä mainittua viiniä jokaisen jonnen (lue: varhaisteini-ikäisen ärsyttävän miespuolisen kersan) unelmaan eli Euro Shopper -energiajuomaan (tuttavallisemmin ES). Siitä kirposikin muistelmia muutaman vuoden takaa.
Persoonani paremmin tuntevat henkilöt tietävät, etten varhaisaikuisuudessani ole ollut mikään lestadiolainen alkoholitottumuksissani. Vielä 17-vuotiaana omistin six packin. Eikä kyseessä siis ollut kaljapätsi. Kuntoilin suhteellisen paljon ja elin varsin terveellisesti. Sitten tuli kuuluisa täysi-ikä, tutustuin muutamaan ikätoveriini ja siitä alkoi viinaksilla läträäminen ja syöpäkääryleiden tuhoaminen. Harvaa viikonloppua olin tuona aikana selvinpäin ja kehittelin itselleni humalaisen alter egon nimeltä Ihmesienen Kitaristi, joka pohjautui alkukantaiseen musisointiin lukiokavereiden kanssa perustetussa rautalankaiskelmäorkesteri Ihmesienessä. Sanoituksiemme teema nojasi vahvasti sienien ihmeelliseen maailmaan (siis ruokasienien, ihan oikeesti). Ihmisienen Kitaristina löysin vierelleni pian jokaisen normaalin ihmisen kauhun, Jorma-cocktailjuoman, joka nyt sattui olemaan nimeltään junttia huumorintajuani hivelevä ja lisäksi hinta/alkoholisuhteeltaan Alkon halvin myrkky. Laadukkuudeltaan se ei näin jälkikäteen ajatellen ollut nähnyt edes huonoa keskitasoa, mutta noihin aikoihin join mitä tahansa tarpeeksi halpaa. No, tästä pääsemme erääseen humalaisen varhaisaikuisuuteni kliimakseista.
Kaksi vuotta sitten vietin juhannusta erään kaverin karkeloissa. Erotiikkaa lähentelevä mieltymykseni viskiin oli huijannut minut ostamaan (jälleen kerran Alkon halvimman) viskipullon. Olin juhannuskiimoissani saanut päähäni, että nyt oli aika aloittaa kiipeäminen kohti baarimikkojen kärkikastia, joten päätin testata päässäni jonkin aikaa vellonutta ajatusta Jorman ja viskin sekoittamisesta. Drinkki sai nimekseen Halpa Huora, kyseessähän kun oli kuitenkin halvin viski, mitä siihen hätään irtosi. Viinapääni on aina ollut olematon, koska painan suurin piirtein tulitikkuaskin verran. Päähänhän tämä neronleimaukseni sitten nousi. Hyvin hatarien muistikuvieni mukaan olen lähtenyt sitten kävelemään kotia kohti tuhannen kännissä juhlien loputtua ja seuraava muistikuvani on tien varrella makaaminen poliisitädin heräteltävänä. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut heräämisestä unten mailta, enkä ollut tuolloinkaan, joten järkevyyksissäni halusin piristää ilmapiiriä toteamalla "Onks nykyään naispoliisejakin?". Jostain syystä poliisitätiä ei naurattanut. Pääsin ilmaisajelulle maijan takatilaan ja sain oman kivan keltaisen patjan Seinäjoen juoppoputkasta kaltaisteni pummien seasta. Tämä kokemus hieman ravisutteli. Ainakin drinkkini jäi historiaan tähän asti typerimpänä päähänpistonani. Ja tilannekomiikassani voisi olla parantamisen varaa.
Mutta eksyin aiheesta. Palatkaamme kotimatkalleni Amarillon jälkeiseen nykyhetkeen. Muisteluideni kirvoittamana haluan tänään lanseerata kerran aikaisemmin kokeilemani ja turvalliseksi toteamani Motörhead-viinin ja ES:n sekoituksen. Baarimikkouteni toinen virstanpylväs tullaan tuntemaan pärisevällä nimellään Esson Bensa. Jokainenhan meistä toki muistaa mainoksissakin pyörineen Esso-huoltoasemien iskulauseen "Esso. Se ainoa oikea.". Drinksussanihan tämä toteamus viittaa ES-energiajuomaan. Bensa-osio puolestaan viittaa litkuun, jota on käytetty aikojen alusta lähtien sekä Esso-huoltsikoilla että moottoreissa (viitaten Motörhead-viiniin). Kyllä pärisee. Eikös viisasteluni olekin nyt saavuttanut tohvelieläimen mittasuhteet?
Tähän taidan lopettaa tältä erää filosofiset itsetutkiskeluni. Lopuksi haluan todeta, etten erityisemmin suosittele arvon lukijakuntaa tutustumaan lähemmin tässä tai myöhemmissä postauksissani esiintyviin ääliömäisyyksiin. Tekstejäni pitää ennemminkin ajatella viihteellisinä varoittavina esimerkkeinä, jotta juuri Sinä et olisi yhtä idiootti. Nyt on aikani pistää essu päälle ja vetää kumihanskat käteen. Ei, en rupea fistaamaan. Puhuin tiskaamisesta. Kuulemiin, höppänät.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Hanat auki
Tällä otsikolla päätin siis startata mahtipontisen bloggaajan urani. Viittauksenihan pohjautuu jokaisen 90-luvulla lapsuutensa normaalisti eläneen pojan yleissivistykseen eli Prätkähiiriin. Mikäli olet kyseisellä ajanjaksolla elänyt tynnyrissä tai ollut muuten vain erilainen (esimerkiksi tyttö), suosittelen sinua sivistämään itseäsi vaikkapa tämän linkin kautta:
http://www.youtube.com/watch?v=YYSO4nLpV3c
Sitten itse asiaan. Aloituskappalettani silmäilevä ihminen voisi väittää huonoa ja kieroutunutta huumorintajuani sovinismin ilmentymäksi, mutta tarkoitushan ei ollut tällaisen mielikuvan tuottaminen. Tosiasiassa vain pidän primitiivistä ja junttia läppää usein yksinkertaisuudessaan hauskana ilmiönä. Jos se tekee minusta otollisen feministien maalitaulun, niin ainakin turhanpäiväinen lässytykseni on saanut aikaiseksi jonkinlaisen tunnepurkauksen.
Päätin antaa blogini nimeksi White Trash, koska se kiteyttää ainakin osittain asenteeni jokapäiväistä elämääni kohtaan. Olen luonteenpiirteiltäni muunmuassa aivan helvetin laiska, saamaton ja uusavuton. Avopuoliskoni Anna itse asiassa teki muutamia kuukausia takaperin minulle jostain internetin syövereistä kaivamansa testin, joka kysymyksiin antamieni vastausten pohjalta määrittää white trash -asenteeni määrän. Valaiseeko luonnettani yhtään se fakta, että sain kyseisestä testistä melkein täydet pisteet? Mielestäni ei sitten tippaakaan, koska käsite white trash ei kapea-alaisessä suppeudessaan anna tilaa ihmisen hyvien puolien huomaamiselle. Yritän siis vielä kuvailla itseäni hieman tarkemmin, mikäli arvon lukija on ylipäätänsä vaivautunut lukemaan vaikeaselkoista tekstiäni näinkin pitkälle. Pointsit sulle ja sillee. Tässä vaiheessa voisinkin vaihtaa kirjakielen hieman arkisempaan kielenkäyttöön.
Olen siis 22-vuotias ylioppilas ja lähihoitajakoulutuksen juuri suorittanut kundi pohjanmaalta (kai toi sana kirjotetaan pienellä alkukirjaimella...?). Asun avoliitossa raskaana olevan puoliskoni Annan kanssa. Talouteen kuuluu lisäksi kaksi aivotonta kissaa, jotka ei tottele nimiään Paavo ja Ronja. Paavo on näistä kahdesta se itseänikin miehekkäämpi kaveri, vaikkei sillä oo edes munia tallella steriloinnin jäljiltä. Ronja (tai Ronkeli tai Rontti tai Rongelsson tai intiaaniprinsessa Vaikea Elämä) puolestaan on ujo pikkuneiti, jonka mielestä kaikki päivän tapahtumat tuntuu niin vaikeelta, että siitä pitää ilmottaa äänekkäästi maukumalla. Näistä elukoista pääsemmekin erääseen luonteenpiirteeseeni, jonka voi käsittää joko eläinrakkautena tai ylipäätänsä empaattisuutena kaikkia eliöitä kohtaan. En ensinnäkään muista, millon viimeks olisin itkenyt lukuunottamatta meidän edellisen kissan Piinan kuolemaa kolmen kuukauden ikäsenä ja lapsuudenkodin koiran Nuden lopettamista vanhuuden takia. Enkö olekin kova jätkä? Toisekseen oon kuulemani mukaan pikkukakarasta lähtien ollu kiltti ja hyväntahtonen kaveri. Lähihoitajan duunissa tää näyttäis erityisesti kiteytyvän jo ihan siinä mielessä, etten tiedä kovin montaa lastenhoitajaksi kouluttautunutta miestä. Omallakin luokallani olin ainoa lapsiin ja nuoriin suuntautunut opiskelija, jolla oli jalkojen välissä muutakin kuin tyhjyys.
Lapsista pääsemme seuraavaan elämääni määrittävään tekijään, joka on kesän lopussa syntyvä poika. Kakara on ensimmäinen laatuaan kaveripiirissäni eli jännittää lievähkösti. Koulutus tulee onneks olemaan huushollissamme jonkunmoisena tukena, koska oman lähihoitajataustani lisäksi Anna kouluttautuu kätilöksi. Ja sukulaiset + kummit tulee toki myös löytymään. Ja saatana, että jännittää silti ihan vitusti.
Tietynlainen fanaattisuus kuvailee myös mun luonnetta varsin hyvin. Esimerkkinä toimikoon tänään musiikki. Mä en siis saa helvetti tarpeekseni siitä. Se soi jatkuvasti, se soi nyt, se soi eilen, se tulee soimaan huomenna ja se soi aina vähintäänkin päässä, varsinkin jos se sattuu olemaan joku ärsyttävä hittipaska kuten Samuli Edelmannin Ei Mitään Hätää. Nousee vehje otsaan jo pelkästä ajatuksestakin. Ja ennenku joku valittaa, niin mun puolesta arvon lukija voi aivan vapaasti tykätä vaikka Eino Grönin kipaleista, musiikki on makuasia. Omat suosikkibändini kuulostaa aivan varmasti kauheelta paskalta monen ihmisen korvassa. End of discussion (today).
Nyt olenkin jakanut hieman tämänhetkisen elämäni sisältöä julkisesti parjattavaksi. Rupesin tässä miettimään, onko mulla joku punanen lanka tässä blogijaarittelun alottamisessa. Tulin siihen tulokseen, että tää on turhanpäivästä paskaa, josta ei saa edes palkkaa. Mutta toivon, että edes joku saa tästä viihdykettä, vitutuksen aiheita tai jopa pohjaa oman elämän pohdiskeluun. Saa nähdä, mitä nakkikioskihorinoita mun tulevat postaukset tulee sisältämään. Tässä vaiheessa sanon kuitenkin adios ja menen paskalle.
http://www.youtube.com/watch?v=YYSO4nLpV3c
Sitten itse asiaan. Aloituskappalettani silmäilevä ihminen voisi väittää huonoa ja kieroutunutta huumorintajuani sovinismin ilmentymäksi, mutta tarkoitushan ei ollut tällaisen mielikuvan tuottaminen. Tosiasiassa vain pidän primitiivistä ja junttia läppää usein yksinkertaisuudessaan hauskana ilmiönä. Jos se tekee minusta otollisen feministien maalitaulun, niin ainakin turhanpäiväinen lässytykseni on saanut aikaiseksi jonkinlaisen tunnepurkauksen.
Päätin antaa blogini nimeksi White Trash, koska se kiteyttää ainakin osittain asenteeni jokapäiväistä elämääni kohtaan. Olen luonteenpiirteiltäni muunmuassa aivan helvetin laiska, saamaton ja uusavuton. Avopuoliskoni Anna itse asiassa teki muutamia kuukausia takaperin minulle jostain internetin syövereistä kaivamansa testin, joka kysymyksiin antamieni vastausten pohjalta määrittää white trash -asenteeni määrän. Valaiseeko luonnettani yhtään se fakta, että sain kyseisestä testistä melkein täydet pisteet? Mielestäni ei sitten tippaakaan, koska käsite white trash ei kapea-alaisessä suppeudessaan anna tilaa ihmisen hyvien puolien huomaamiselle. Yritän siis vielä kuvailla itseäni hieman tarkemmin, mikäli arvon lukija on ylipäätänsä vaivautunut lukemaan vaikeaselkoista tekstiäni näinkin pitkälle. Pointsit sulle ja sillee. Tässä vaiheessa voisinkin vaihtaa kirjakielen hieman arkisempaan kielenkäyttöön.
Olen siis 22-vuotias ylioppilas ja lähihoitajakoulutuksen juuri suorittanut kundi pohjanmaalta (kai toi sana kirjotetaan pienellä alkukirjaimella...?). Asun avoliitossa raskaana olevan puoliskoni Annan kanssa. Talouteen kuuluu lisäksi kaksi aivotonta kissaa, jotka ei tottele nimiään Paavo ja Ronja. Paavo on näistä kahdesta se itseänikin miehekkäämpi kaveri, vaikkei sillä oo edes munia tallella steriloinnin jäljiltä. Ronja (tai Ronkeli tai Rontti tai Rongelsson tai intiaaniprinsessa Vaikea Elämä) puolestaan on ujo pikkuneiti, jonka mielestä kaikki päivän tapahtumat tuntuu niin vaikeelta, että siitä pitää ilmottaa äänekkäästi maukumalla. Näistä elukoista pääsemmekin erääseen luonteenpiirteeseeni, jonka voi käsittää joko eläinrakkautena tai ylipäätänsä empaattisuutena kaikkia eliöitä kohtaan. En ensinnäkään muista, millon viimeks olisin itkenyt lukuunottamatta meidän edellisen kissan Piinan kuolemaa kolmen kuukauden ikäsenä ja lapsuudenkodin koiran Nuden lopettamista vanhuuden takia. Enkö olekin kova jätkä? Toisekseen oon kuulemani mukaan pikkukakarasta lähtien ollu kiltti ja hyväntahtonen kaveri. Lähihoitajan duunissa tää näyttäis erityisesti kiteytyvän jo ihan siinä mielessä, etten tiedä kovin montaa lastenhoitajaksi kouluttautunutta miestä. Omallakin luokallani olin ainoa lapsiin ja nuoriin suuntautunut opiskelija, jolla oli jalkojen välissä muutakin kuin tyhjyys.
Lapsista pääsemme seuraavaan elämääni määrittävään tekijään, joka on kesän lopussa syntyvä poika. Kakara on ensimmäinen laatuaan kaveripiirissäni eli jännittää lievähkösti. Koulutus tulee onneks olemaan huushollissamme jonkunmoisena tukena, koska oman lähihoitajataustani lisäksi Anna kouluttautuu kätilöksi. Ja sukulaiset + kummit tulee toki myös löytymään. Ja saatana, että jännittää silti ihan vitusti.
Tietynlainen fanaattisuus kuvailee myös mun luonnetta varsin hyvin. Esimerkkinä toimikoon tänään musiikki. Mä en siis saa helvetti tarpeekseni siitä. Se soi jatkuvasti, se soi nyt, se soi eilen, se tulee soimaan huomenna ja se soi aina vähintäänkin päässä, varsinkin jos se sattuu olemaan joku ärsyttävä hittipaska kuten Samuli Edelmannin Ei Mitään Hätää. Nousee vehje otsaan jo pelkästä ajatuksestakin. Ja ennenku joku valittaa, niin mun puolesta arvon lukija voi aivan vapaasti tykätä vaikka Eino Grönin kipaleista, musiikki on makuasia. Omat suosikkibändini kuulostaa aivan varmasti kauheelta paskalta monen ihmisen korvassa. End of discussion (today).
Nyt olenkin jakanut hieman tämänhetkisen elämäni sisältöä julkisesti parjattavaksi. Rupesin tässä miettimään, onko mulla joku punanen lanka tässä blogijaarittelun alottamisessa. Tulin siihen tulokseen, että tää on turhanpäivästä paskaa, josta ei saa edes palkkaa. Mutta toivon, että edes joku saa tästä viihdykettä, vitutuksen aiheita tai jopa pohjaa oman elämän pohdiskeluun. Saa nähdä, mitä nakkikioskihorinoita mun tulevat postaukset tulee sisältämään. Tässä vaiheessa sanon kuitenkin adios ja menen paskalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)