Hanat auki

Tällä otsikolla päätin siis startata mahtipontisen bloggaajan urani. Viittauksenihan pohjautuu jokaisen 90-luvulla lapsuutensa normaalisti eläneen pojan yleissivistykseen eli Prätkähiiriin. Mikäli olet kyseisellä ajanjaksolla elänyt tynnyrissä tai ollut muuten vain erilainen (esimerkiksi tyttö), suosittelen sinua sivistämään itseäsi vaikkapa tämän linkin kautta:

http://www.youtube.com/watch?v=YYSO4nLpV3c

Sitten itse asiaan. Aloituskappalettani silmäilevä ihminen voisi väittää huonoa ja kieroutunutta huumorintajuani sovinismin ilmentymäksi, mutta tarkoitushan ei ollut tällaisen mielikuvan tuottaminen. Tosiasiassa vain pidän primitiivistä ja junttia läppää usein yksinkertaisuudessaan hauskana ilmiönä. Jos se tekee minusta otollisen feministien maalitaulun, niin ainakin turhanpäiväinen lässytykseni on saanut aikaiseksi jonkinlaisen tunnepurkauksen.

Päätin antaa blogini nimeksi White Trash, koska se kiteyttää ainakin osittain asenteeni jokapäiväistä elämääni kohtaan. Olen luonteenpiirteiltäni muunmuassa aivan helvetin laiska, saamaton ja uusavuton. Avopuoliskoni Anna itse asiassa teki muutamia kuukausia takaperin minulle jostain internetin syövereistä kaivamansa testin, joka kysymyksiin antamieni vastausten pohjalta määrittää white trash -asenteeni määrän. Valaiseeko luonnettani yhtään se fakta, että sain kyseisestä testistä melkein täydet pisteet? Mielestäni ei sitten tippaakaan, koska käsite white trash ei kapea-alaisessä suppeudessaan anna tilaa ihmisen hyvien puolien huomaamiselle. Yritän siis vielä kuvailla itseäni hieman tarkemmin, mikäli arvon lukija on ylipäätänsä vaivautunut lukemaan vaikeaselkoista tekstiäni näinkin pitkälle. Pointsit sulle ja sillee. Tässä vaiheessa voisinkin vaihtaa kirjakielen hieman arkisempaan kielenkäyttöön.

Olen siis 22-vuotias ylioppilas ja lähihoitajakoulutuksen juuri suorittanut kundi pohjanmaalta (kai toi sana kirjotetaan pienellä alkukirjaimella...?). Asun avoliitossa raskaana olevan puoliskoni Annan kanssa. Talouteen kuuluu lisäksi kaksi aivotonta kissaa, jotka ei tottele nimiään Paavo ja Ronja. Paavo on näistä kahdesta se itseänikin miehekkäämpi kaveri, vaikkei sillä oo edes munia tallella steriloinnin jäljiltä. Ronja (tai Ronkeli tai Rontti tai Rongelsson tai intiaaniprinsessa Vaikea Elämä) puolestaan on ujo pikkuneiti, jonka mielestä kaikki päivän tapahtumat tuntuu niin vaikeelta, että siitä pitää ilmottaa äänekkäästi maukumalla. Näistä elukoista pääsemmekin erääseen luonteenpiirteeseeni, jonka voi käsittää joko eläinrakkautena tai ylipäätänsä empaattisuutena kaikkia eliöitä kohtaan. En ensinnäkään muista, millon viimeks olisin itkenyt lukuunottamatta meidän edellisen kissan Piinan kuolemaa kolmen kuukauden ikäsenä ja lapsuudenkodin koiran Nuden lopettamista vanhuuden takia. Enkö olekin kova jätkä? Toisekseen oon kuulemani mukaan pikkukakarasta lähtien ollu kiltti ja hyväntahtonen kaveri. Lähihoitajan duunissa tää näyttäis erityisesti kiteytyvän jo ihan siinä mielessä, etten tiedä kovin montaa lastenhoitajaksi kouluttautunutta miestä. Omallakin luokallani olin ainoa lapsiin ja nuoriin suuntautunut opiskelija, jolla oli jalkojen välissä muutakin kuin tyhjyys.

Lapsista pääsemme seuraavaan elämääni määrittävään tekijään, joka on kesän lopussa syntyvä poika. Kakara on ensimmäinen laatuaan kaveripiirissäni eli jännittää lievähkösti. Koulutus tulee onneks olemaan huushollissamme jonkunmoisena tukena, koska oman lähihoitajataustani lisäksi Anna kouluttautuu kätilöksi. Ja sukulaiset + kummit tulee toki myös löytymään. Ja saatana, että jännittää silti ihan vitusti.

Tietynlainen fanaattisuus kuvailee myös mun luonnetta varsin hyvin. Esimerkkinä toimikoon tänään musiikki. Mä en siis saa helvetti tarpeekseni siitä. Se soi jatkuvasti, se soi nyt, se soi eilen, se tulee soimaan huomenna ja se soi aina vähintäänkin päässä, varsinkin jos se sattuu olemaan joku ärsyttävä hittipaska kuten Samuli Edelmannin Ei Mitään Hätää. Nousee vehje otsaan jo pelkästä ajatuksestakin. Ja ennenku joku valittaa, niin mun puolesta arvon lukija voi aivan vapaasti tykätä vaikka Eino Grönin kipaleista, musiikki on makuasia. Omat suosikkibändini kuulostaa aivan varmasti kauheelta paskalta monen ihmisen korvassa. End of discussion (today).

Nyt olenkin jakanut hieman tämänhetkisen elämäni sisältöä julkisesti parjattavaksi. Rupesin tässä miettimään, onko mulla joku punanen lanka tässä blogijaarittelun alottamisessa. Tulin siihen tulokseen, että tää on turhanpäivästä paskaa, josta ei saa edes palkkaa. Mutta toivon, että edes joku saa tästä viihdykettä, vitutuksen aiheita tai jopa pohjaa oman elämän pohdiskeluun. Saa nähdä, mitä nakkikioskihorinoita mun tulevat postaukset tulee sisältämään. Tässä vaiheessa sanon kuitenkin adios ja menen paskalle.