Fjärillar och keratin

Hyvää loppuviikon loppuhetkiä valopäät. Suurenmoiset seikkailuni ovat jälleen jatkuneet elämän mutkikkaalla moottoritiellä.

Pyörähdin pyörimättä hakemaan pyörillä pyörivän kaveripariskunnan auton kyydissä Fb-kirppikseltä varaamani kaksi cd-tornia. 150 paikkaa miljoonille cd-levyilleni tarjoavat WTC-tornit maksoivat yhteensä 15 euroa. 10 sentin kappalehinta logistiikkakiihotusta tarjoavista levykoloista ei ole paljoa, rakkaat amikseni. Nämä tornit tosin romahtaisivat varmasti ilman terroristilentokoneitakin, sen verran huteraa tekoa tuntuvat olevan. Ehdotin jo punaniskaisuudelle uskolliseen tapaani Annalle, että korjaisin löysät liitokset kaikkeen kykenevällä ilmastointiteipillä, mutta naiseni ei uskonut jesarin sopivan sisustukseemme. Taidan siis tarvita pikaliimaa. En muuten henkilökohtaisesti usko terroristien aivan omin lupinensa lennelleen aikoinaan USA:n ilmatilaan räjäyttelemään itseään, siinä haiskahtaa melko vahvasti oikeutus hyökätä jälleen yhteen öljyvaltioon. Mutta mitäpä minä tiedän, olen vain karvainen kaljamaha Suomesta.

Samaisella tornien ryöväysreissulla katsastimme muutaman kirpparin. En tietenkään ostanut mitään, koska eihän itseään kunnioittava mies osta mitään vanhana. Omastakin omaisuudestani vain yli 50 % on muiden ihmisten alunperin omistamaa. Lisäksi noukimme kauan odottamani rullaluistimet Matkahuollolta. Näin muutamaa luistelukertaa rikkaampana voin todeta valinneeni varsin viihdyttävän liikuntamuodon, joskin alaselkäni on lievästi sanottuna paskana. Jostain syystä vesisade tuntuu osuvan aina kohdalle, kun vaivaudun ulos kiitämään viiksikarvat viuhuen. Mutta ei se sinänsä kaaliin ota, koska vesisateessa rullaluistellessasi kukaan ei huomaa hikikarpaloidesi määrää.

Mistä johtuu, että aina englannin kielen tullessa tarpeelliseksi et kykene sanomaan mitään järkevän kuuloista? Tässä torstaina olin palaamassa kaupasta kotiin, kun eräs ulkomaalainen naapuri yht’äkkiä tervehti ja kysäisi, missä olen ottanut tatuointini. ”Öö... I don’t know... I don’t remember what it was called before. It was something like... I don’t remember. You know swim hall? I mean swimming hall. It is there in corner. I mean raastuvankatu. It is in raastuvankatu. I remember now, it was called Needle Point! But I don’t know what it’s called today. Tattoo something...” Huomautan, että sisällöltään tönkkö sekoiluni sisälsi vielä tönkömpää artikulointia sekä ajoittaisia suomenkielisiä sanoja. Osaan mukamas englantia musiikin kautta opeteltuna lähes täydellisesti. Sitten yritän käyttää laajaa sanavarastoani satunnaisessa tilanteessa ja kuulostan ruotsalaiselta turistilta Albaniassa.

Arvoisat lapset ja vanhukset, en voi suositella muutaman huurteisen ottamista aamuvuoroa edeltävänä päivänä. En varsinkaan, jos saat kaveriltasi turpaan 5-1 NHL:ssä Hanoi Rocksin soidessa taustalla. Huimalla älykkyysosamäärälläni varustettuna sorruin itse kyseenomaiseen krapulakalasteluun ennen aamuseiskan duunivuoroa. Nasty Suicide käväisee melko helpohkosti mielessä, kun Richterin asteikko ei riitä kuvaamaan käsiesi tärinää ja perseesi ampuu perhosia. Suoriuduin toki liskojen päivästäni kunnialla, koska vastuuttoman suuri vastuuntuntoisuuteni määrä sekä satunnainen himoni tilin kasvattamiseen vievät toistuvasti voiton pikkuongelmista hyvinvoinnin kanssa. Sitä paitsi tämä oli nyt tätä kuuluisaa itse aiheutettua päänsärkyä, pääni kun sattuu olemaan umpiluuta.

Näin viikonloppuvuorojen loppumisen kunniaksi tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin kutrieni hulmuavan lippiksen alta polkiessani kotiin. Keratiinin määrä päänahassani on siis vähitellen poikinut hiuksistani seuraavan version lyhyestä ja ytimekkäästä. Tiedä häntä, mitä juuri höpisin, mutta sen tiedän, ettei Anna tykkää kuontaloni kasvusta. Luonnonkiharalla pehkollani nimittäin on lievähkö taipumus afroiluun. Tämän totuuden tuloksena näytän tässä välimuodossa lähinnä 70-luvun discosta löytyneeltä spurgulta. Mutta ei se mitään, vaihteeksi hienoa nähdä peilistä muutakin kuin päälaelle pesiytynyt siili.

Seuraavat kolme ja puoli vuorokautta vietän lokoisasti kotona hengaillen, velvollisuus työelämän piirissä kutsuu läsnäoloani vasta torstaina. Lainasin hetki sitten puoli tusinaa leffaa eräältä kaveripariskunnalta. Näistä vähintään puolet saan katsoa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Anna nimittäin ei katso kauhupätkiä kuin kädet silmien edessä, sitä vaivoin voi kutsua katsomiseksi. Pohjustan seuraavan esimerkin naisen logiikasta tositapahtumiin eli Annan epäsäännöllisen satunnaisiin supistuksiin: Jos kerran tuleva rouvani haluaisi jo penskan ulos, miksi hän ei anna hyvän kauhurainan säikäyttää itseään niin perinpohjin, että lapsivedet olisivat menneisyyttä? Siinä gradun aihetta yliopistoituneille, itse kotiudun nyt ihmettemään Annan perunankuorintatekniikkaa. Siitos ja heipparallaa!

Aikuisuus ei tule yksin

Huomenta kaljut karvanopat. Tauko venähti varsin pitkäksi, kun edellisestä rustailustani alkaa olemaan lähemmäs kuukausi aikaa. Mutta parempi myöhään kuin myöhempään.

Kahvipannu vyöryy yli äyräidensä, koska koin tarvitsevani suurehkon kofeiinimäärän viihdyttämään itseäni tämän pällistelyn ajaksi. Niin ja pitää kai sitä vaimokkeen tapaisellekin hieman kahvia irrota, etten ole ainoa levottomia suoltava tässä huushollissa. Nämä kahvimäärät ovat kuitenkin varsin pienimuotoisia verrattuna ensimmäisiin kokemuksiini mukuloiden hoidon lapsekkaassa maailmassa. Ennen lähihoitajakoulutukseni alkua kotipaikkani oli puolisen vuotta Espoon keskellä sijaitseva Vatikaanivaltio ja Suomen veroparatiisi nimeltä Kauniainen. Sain tuolloin pestin laitoshuoltajana kaupungin suurimmasta päiväkodista. Laitoshuoltajahan on todella mediaseksikäs synonyymi siivoojalle. Homma itsessään oli mukavaa ja ehkäpä hyödyllistäkin harjoittelua rääkyvien pilttinistien empaattisessa kontrolloinnissa siivouksen lomassa. Olin ensimmäisen kuukauden koeajalla, joten en tainnut aivan suolesta olla loppupeleissä saadessani jatkaa yhden miehen sotaani villakoiria ja järjestäytynyttä bakteerikollisuutta vastaan. Mutta voi sitä kahvin määrää niihin aikoihin. Kahvihuoneessa oli aina pannu täynnä, joten omaksuin nopeasti työtavakseni tanssimisen toinen käsi kiinni mopin varressa ja toinen käsi kahvikupin kahvassa. Kauheimmillaan 10 kuppia mustaa kahvia sujahti alas päivittäin 8 tunnin duunirupeamien sisällä. Taisin saada geeneissäni rautaiset sisuskalut, koska vatsahaavasta tai pönttöön kohdistetusta laser-laavasta ei ollut tietoakaan.

Eräs työkaverini ilmoitti pari viikkoa sitten luulleensa minua 28-vuotiaaksi. Olen aikaisemminkin kuullut vastaavia kohteliaisuuksia, vaikka teini-ikäni on vasta saavuttanut kakskakkosen rajapyykin. Ei ihme, ettei ne tädit kaupan kassalla kysele papereita vikistessäni jotain epäselvää röökiaskeista. Johtuuko se juurevasta parrastani vai kenties elämään kyllästyneestä lehmänkatseestani? Toki löytyy myös järjen jättiläisyyden sinivalaita, jotka näkevät värityskirjaa muistuttavat käsivarteni ja julkaisevat älykkyysosamääränsä siitä huolimatta päästämällä ilmoille jotain tyyliin "Nii näytäx vie ne henkkarit??" Ei Jeesuskaan ehdi teetättää yli puolessa välissä olevia tatuointihihoja täysi-ikäisyyden rajan väärällä puolella. Ja se sentään muutti veden viiniksi, perkele. Eri asia sitten on, kuinka aikuinen olen virallisesta statuksestani huolimatta. Kekkuloin päivästä toiseen kämpässäni puolialasti kuunnellen musiikkia varhaisteini-iän voluumilla eli mahdollisimman lujaa, pelaan videopelejä, kitisen kotitöistä ja nauran partaani muistaessani jonkun hassun pissakakkavitsin 70-luvulta. Joo, olen aikuinen.

Eilen kulminoitui hetki, jota olen kauhulla odottanut yli vuoden; Anna pakotti minut imuroimaan. Minä kun olen niin ahkera muutenkin kotitöissä, niin tottahan imuroimisen kaltainen toimenpide aiheuttaa kulttuurishokin tällaisessa paatuneessa pilvilinnojen rakentelijassa. Johan siinä kroppa prakaa pelkästä ajatuksesta. Olen mukamas heinä-elokuun puolikkaalla työviikolla duunissa, jotta voin auttaa raskaudestaan kärsivää avokkiani kotona olemisessa. Ja mitä teen? No luulen vittu olevani joku jääkiekkoseuran toimitusjohtaja kolmen euron NHL-pelissäni. Niin miehekkäältä kuin tämä kuulostikin, viihdevirtuaaliset palkkaneuvottelut eivät oikein edusta hyödyllisyyden käsitettä tosielämässä. Joten minulta niin sanotusti loppuivat paskat tekosyyt heti kättelyssä kesken ja oli aika kosketella Pingua hellästi vuoden tauon jälkeen. Pinguhan on siis nimi, jolla ristin mustavalkoisen pölynimijämme muuttaessamme Vaasaan, Anna halusi imurille hellittelynimen jouduttuaan eroamaan Kauniaisten Nuu-Nuustaan. Aurinko laskee vuorien taa, teletapit menevät vuorien taa. Pingun eläkkeelle siirtymisen estää yksinkertaisesti niukahko rahatilanteemme, itse vehje on alusta lähtien ollut sysipaskaa laatua huonolla imuteholla, irtoavalla letkulla ja penistäni lyhyemmällä virtajohdolla. Mutta niin sitä vaan imuroitiin koko kämppä, tiskattiin astiat ja siirrettiin Aku Ankan taskukirja -kokoelmani sisältävät laatikot pois käytävältä, Annan varpaat kun tuntuivat aina tekevän tuttavuutta niiden kanssa. Kaikki tällainen puuhastelu on kotipalvelussa normaalia ja helppoa duunia, ongelma taitaa olla lähinnä kyseisen työskentelyn palkattomuus kotioloissa, rahanahne vätys kun olen. Ainakin voin typeryydestä ylpeänä todeta olleeni ainakin kerran hyödyllinen osa-aikaisen lomani aikana, muistaen toki kuinka epänormaaleja kotityöt ovat tavallisen ja täysipäisen ihmisen elämässä. En voi väittää omaavaani kumpaakaan edellisistä ominaisuuksista ainakaan laadukkaassa määreessä.

Olen luonut itselleni taas yhden epärealistisen tavoitteen kaukaisuuteen: terveellinen elämä part 257. Hommasin itselleni suojat ja kypärän rullaluisteluharrastuksen aloittamiseen, Annan isukki lähetti itse luistimet jopa kahtena parina Matkahuollon kautta, jalkamme ovat kuulemma samaa kokoa. Mielestäni aika nörttiä käyttää suojia, mutta eiköhän se olisi nörtimpää lähteä nörtin rullaluistelutaidoilla ilman suojausta liikenteeseen ja Pohjalaisessa kirkuisi seuraavana aamuna otsikko "Pohojammaan Teemu Selänne halkaasi nuppinsa mopoauton kylykehen!" Joten kypärä päässä kohti kolareita. Tarkoituksena olisi myös ruokaremontti liikunnan ohessa. Minun tapauksessani se tarkoittaa kasviksien osuuden lisäämistä ja suolan vähentämistä murhaavassa ruokavaliossani. Tupakoinninkin voisi taas vaihteeksi lopettaa. Mutta harvapa tietää parikymppisenä, mihin tulee kuolemaan vanhana. Minä tiedän. Niin totta kuin nimeni on ruotsalaisessa nimikalenterissa Dick, tulen kuolemaan johonkin verisuonisairauden muotoon. Olen syönyt suolaa tähän päivään mennessä enemmän kuin hoitamani vanhukset elämänsä aikana yhteensä, kolibrin leposyke ei kohdallani ole kovinkaan epänormaalia. Mitenkään ylpeilemättä julistan ylpeästi olevani kolesterolikeisari ikäisteni keskuudessa, hitaan kuoleman ystävät voivat ottaa mallia. No ei kai, menkää ulos halailemaan koivuja ja pakenemaan lokkipommituksia, sitä tämä yhteiskunta kuvainnollisesti sisältää nykypäivänä. Minun nuoruudessani pipo kiristi päätä ja vähäiset lelut olivat patterin välissä. Nuoruuteni jatkuu edelleen ja sen kyllä huomaa, ettei fyysisesti kasvaneessa päässäni ole koskaan veri kiertänyt, kun pipo on edelleen sama.

Yhtä röökiä raikkaampana voin todeta isyyden lähestyvän päätä huimaavaa vauhtia. Jos ei muuta, niin ainakin kykenen varmasti asettumaan henkisesti lapsen tasolle. Amme ja sitteri pitäisi vielä jostain pieraista, mutta muuten hankinnat ovat varsin mallillaan. Annalla alkoi tänään virallisesti äitiysloma ja tilanne on muutenkin konkretisoitunut reippaasti lasketun ajan ollessa tasan kuukauden päässä. Näillä näkymin sieltä on tulossa potkunyrkkeilijä, sen verran tehokkaasti tuntuu mukula hakkaavan Annaa pitkin vuorokausia. Paavo saa vertaisensa vastuksen, kun ei tuossa toisessa mirrissä tunnu olevan verivihollisen vikaa tarpeeksi. Tosin molemmat katit ovat tehneet viime päivinä lähinnä kuolemaa, matalapaine on kesällä eliöiden suurin vihollinen ja sydänvikaisten vanhusten sarjamurhaaja.

Näin hikisiin merkkeihin onkin hyvä lopettaa tämänkertainen hiostava sydänveren vuotamiseni. Voikaa pahoin ja muistakaa, että tärkeimmät asiat elämässä ovat uskonnollinen politiikka, perhe ja Pirkka.

Totuus on vale

Kukkuu rakkahimmat. Olkoon jälleen aika kiusata teitä keltaisen lehdistön kätyreitä suolesta revityllä lässynläälläni. Olkaa nauttimatta.

Tänään kipaisimme rikoskumppaneidemme kyydityksellä varastamassa 60 eurolla nyt kaksinkertaisesti käytettynä ostetut ihmislapsen kyyditysvaunut Vaasan Perälästä eli Mustasaaresta. Sijainti oli näin ateistinkin näkökulmasta Jumalan selän takana. Mutta kappas, sieltä peltojen keskeltä löytyi keidas, jossa asui oma pieni Vatikaanivaltionsa. Totuushan on, että Suomen virallinen Monaco on tomaattien luvattu maa Närpiö, mutta kyllähän tuo eksoottisen matkan ajoi noinkin. Mieleeni kimposi haaveita banaanipuiden alla tanssimisesta Aatamin asussa banjojen soidessa taustalla, mutta epäilen näin Suomen mittakaavassa saavani linnatuomion peltomyyriin sekaantumisesta, mikäli toteuttaisin näitä villejä fantasioitani elävässä elämässä.

Takanani on hajottava viikonloppu työn merkeissä muiden rellestäessä salaisessa keisarikunnassani Provinssissa. Olen kuullut lohduttavia sanoituksia tyyliin "etsä mitään menettäny", mutta totuus on vale. Epäilen missanneeni monen monta saatananpalvausrituaalia, joista en joka tapauksessa muistaisi näin jälkikäteen mitään ilman muiden seuralaisten hienovaraista avustusta. Jätän siis röyhkeät spekuloinnit itseäni tasavertaisemmille ja keskityn psyykkaamaan itseni tuplaamaan kohteliaan humalaisuuteni määrän ensi vuoden Törnävä-karkeloissa. Ei ihailtavaa, mutta ainakin tyhmää.

Niin, tosiaan, se työviikonloppu. Palkkaukseni ei näin jälkikäteen hirveästi mieltä hivele, mutta kai tämä on osa tätä todelliseksi mieheksi kasvamisen suoraa tietä hautaan. En kuitenkaan ole niin Babylonin lammas kuin mitä kuvittelette. HEINÄKUUN TYÖMÄÄRÄNI ON VAIN 50%! Sossurotaksi en yksinkertaisesti kykene, mutta kehtaan silti määritellä itselleni vain sen verran töitä, mitä kohtalaisen köyhä dream life vaatii. Eli siis vikisen nurkassani kuin kiimainen kameli, että "olis kiva pitää vähä lomaa ku emmä niinku pitäny yhtää lomaa viime kesänä". Eli olen joka tapauksessa päänahkaani myöten kiinni valtion pitkässä mutta kapeassa sokerikorpussa. Mutta saahan siitä rahaa ja nykypäivänä seisoen kuseminenkin varmaan halutaan veron alaiseksi tuloksi isäm maalle. Tai niin suunta näyttää olevan ainakin politiikan vasuriston suunnannäyttäjällämme Ruåtsilla, karrikoidusti. Kukakohan on rakkaan länsinaapurimme mittavin homofobi...? Siis peniksen pituudeltaan.

Speak of the devil, isäm maasta puheen ollen en oikein laske itseäni suurimpien patrioottien joukkoon. Olen nimittäin huomenna aikeissa hakea siviilipalvelukseen. Ja näin suomileijonakaulakorut kilisevät ja ilman täyttävät "pitkä tukka homo seksuaali sivari narkkari hippi !!11" -ilmaukset. Ainakin niiden suurimpien karvanoppalaisten keskuudessa. Olen muuten vastavalmistunut amis, joten turha loukkaantua itseironisesta elämänkatsomuksestani. Mä sillei kässään et tähä maaha tarvii noit reservijoukkoi ku ne on meille semmone paras ratkaisu puolllustuxellisesti. Mutta en vain itse erityisemmin sovi siihen hommaan. Myönnän, olen tätä nykyajan pullamössönuorisoa. Olen turhan herkkä. Kävin alunperin suorittamassa kaksiviikkoisen rupeaman armeijan kurkkusalaateissa ja tulin siihen loppupäätelmään, etten sovi sinne. Jos joku pitää minua luovuttajana, hänellä on oikeus mielipiteeseensä. Otan mielelläni vastaan tästä asiasta perusteltuja argumentteja, mutta monesti suomalaisuus ja mieskäsitykset tuntuvat nojaavan sosiaaliseen pakkoon käydä armeija, koska talvisota. Joillekin se sopii, joillekin ei. Koen itseni monin verroin hyödyllisemmäksi valtiolle työskennellessäni esimerkiksi kouluavustajana. Rintamalla olisin se ensimmäinen pöllö, joka vain tuijottaisi veli venäläisen piippuun ja sanoisi "huu" rauhaa rakastavassa merkityksessä aivojeni lentäessä kaaressa naapurioravan postiluukusta sisään. Ei kiitos. Tuskin armeijakaan tarvitsee minunkaltaistani mentaalisesti häiriintynyttä ruskeiden totuuksien gladiaattoria jalkoihinsa kierimään.

Huomisen vapaapäiväni kunniaksi hommasin muutamahkon oluen ja rupesin fiilistelemään bloggailun merkeissä tänään hommaamiani kokoelmalevyjä Hurriganesilta ja Iron Maidenilta. Hurriganes on kiistattomasti merkityksillisin rock n' roll -pumppu kautta Suomen rock-historiikin, se oli ensimmäinen laatuaan. Piste. Iron Maiden puolestaan edustaa minimaalisesti kuuntelemaani musiikkityyliä. Tyyliin ratsastusta urheasti auringonlaskuun miekan katkoessa voimattomien vastustajien kauloja veren loistaessa kolhiintuneella kilvellä. Liian fantasiaa minulle, Simo Hovarille. Kaksi poikkeusta vahvistavat kuitenkin säännön. Stoori Iron Maidenin takana pomppaa hitusen varhaislapsuuteni puolelle. Isukkini tapasi kuunnella erityisesti Maidenin live-kokoelmaa mökillämme, opin nuo biisit ulkoa Kouvolasta saapuvan pimeyden lumoamana. Myöhemminhän minusta tuli The 69 Eyesin kautta Hanoi Rocks -diggari punaisine nahkahousuineni. Olisitte nähneet minut kultaisen 2000-luvun puolivälissä. Aiheutin epilepsiakohtauksia vastaantulijoille riikinkukon väreissä piehtaroivilla kuteillani. Usein sitä kuulee, että kiusatun pitäisi antaa kiusaajalle samalla desimitalla takaisin. Itse päädyin vaihtoehtoiseen ratkaisuun ja nostin rage-mittarin yli kärkiviivan pukeutumalla mahdollisimman ärsyttävästi. Huutavan oranssi tyköistuva kauluspaita, myrkynvihreät t-paita ja tennarit, nahkabyysat sekä pitkä kihara tukka olivat vain esimerkkejä homoilustani. Tämä jopa osittain toimi, kiusaajani eivät kehdanneet näyttäytyä lähelläni missään merkeissä. Silloista, nykyään eläköitynyttä nahkarotsiani pidän edelleen aivan helvetin hienona. Se kulki mukanani vielä ensimmäiset Provinssitkin ennen totaalista reikiintymistään. Se on kokenut tähän mennessä mukanani enemmän seikkailuja kuin Anna, saatana. Anyways, muuttaessani porukoiden mukana Teuvalle paikallisten ilmeet vääntyivät mitä oudoimpiin asentoihin. "Toi on ollu Suosikissa..." Pääsin aikoinaan fanitapaamiseen Hanoi Rocksin kanssa, koska äippäni on nuoresta lähtien diggaillut kyseisestä orkesterista ja lupasin ottaa hänet messiin, mikäli mahdollisuus fanitapaamiseen irtoaisi. Ja niinhän siinä kävi, ettei Suosikki voinut kieltäytyä kahden fanisukupolven jutusta. Kuulostaa teiniltä, mutta kun kitaristi Conny Bloom tokaisi hiuksistani "I looked just like you when I was young", lämmin tunne virtasi läpi kehoni, eikä se ollut pieru.

Palatkaamme Iron Maideniin. Anna vihaa tätä bändiä yli kaiken, mutta kyseinen musiikki antaa minulle hyvät sävärit lapsuusmuistoistani mökillä. Mutta erästä bändiä Anna vihaa enemmän ja tämä orkesteri on toinen poikkeus sääntöön ratsastusmusisointivihassani. Kuvittele miehisyyden juurtuma ja pyhä alkulähde, miesten genitaalikarvoituksen Jumala ja Guinnesin ennätyskirjassa aikoinaan komeillut titteli "Suurimmalla desibelitaajuudella keikoillaan soittava yhtye". Kyseessä on moottoripyörien, naisseikkailujen ja oluen ruummillistuma Manowar. Ihmisen kuulon kipukynnys on 110 desibeliä. Manowarin keikka on räjähtänyt ihmisten korville parhaimmillaan 138,4 desibelin voimalla. End of discussion.

Vahtikissamme Paavo tuntuu väsähtäneen Maidenin Wrathchildin kajahtaessa ilmoille koneestani. Jos jokin asia on Manowaria miehekkäämpää, niin Paavo. Ainahan sitä läpistään mustavalkoisuudesta, mutta Paavo harmaavalkoisuudessaan todistaa faktat ylösalaisiksi. Ja sitten on Ronja, kalju rottamme, jonka uloste haisee mädältä lahnan paskalta. Hassun hauska ominaisuus naiseni raskaudessa on, että joudun kissojen jätöksissä piilevän haitallisen bakteerin vuoksi siivoamaan kattien hiekkalaatikon säännöllisin väliajoin. Herkkua varsinkin selvinpäin. Kun kissasi päästelee valloittavien hajujen saattelemana Kiinan kokoisen jöötin, joka ei mahdu pinta-alaltaan paskalapion varrelle, toivot hiljaa mielessäsi olevasi tuleva peräpukama Bill Clintonin kiveksissä. Lentääköhän F.B.I. huomenna ovelleni tämän kommentin seurauksena?

Hupailuni kusinen loppu lähenee päätöstään. Vaan ei siinä vielä kaikki! Kopioidessani Suomen Anttilasta ostettua Iron Maidenin kokelmaa koneeni Media Playerille huumorintajuinen Acerini ilmoitti levyn nimen olevan kiinalaista alkuperää. Bruce Lee kääntyi varmasti haudassaan.

Lähestyvä juhannus kuulostaa juuri avautuvalta Pirkan kolmoselta. Tulen neljän-viiden vuorokauden kuluttua olemaan hyvin todennäköisesti joko kännissä tai perseet olalla. Eihän ihmisen sielu kestä Provinssitonta kesäistä säätä ilman välillisiä huolettomuuden tunteita ympäröivää maailmaa kohtaan. Annuskaiseni on aikeissa siirtää ahterinsa juhannusviikonlopuksi Vaasan raikkaasta merituulesta Lempäälän likaisten järvien huomaan sukulaisuussuhteiden nimissä. Itse katson tämän mahdollisuudeksi grillailla HK:n sinistä kalsareissa parvekekäytävällämme Teräsbetonin Metallioluen soidessa taustalla. Luultavasti kuitenkin naapurustoni raikas uutuus, epäeroottisella henkselityylillään viehättävä World Of Warcraft -nörtti, sanoisi kyseisellä käristämishetkellä tavalleen uskollisella perverssillä tavalla hymyillen "heeei...". Kuvittelen tätä tilannetta säikähdyksen ripuli lahkeestani pulputen ja päätän päättää tekstini yhtä kiihottavasti.

Eli "heeei..."

Murphyn laki

Äidinkielen ylioppilaskirjoituksista pokatulla Eximia cum laude -arvosanalla liitävää blogiani on kiitelty viime aikoina suunnasta jos toisestakin. Tänään arvoisa avokkini Anna toivoi minulta lisää "hauskaa" luettavaa pariviikkoisen kirjoitustaukoni johdosta. Tokihan tämä underground-suosioni on persoonaani hivelevää höttöä. Mutta kuten jokaisen tosielämän Stephen Kingin kohdalla, en ole kirjoitusmotivaatioltani läheskään aina se pesän pörröisin mehiläinen. En ole kiinnostunut täyttämään blogiani puuduttavuudessaan merkityksettömillä teksteillä, haluan että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa edes hieman tekstieni lukeminen. Ja kun pyrin tähän laadukkaampaan ulosantiin, sorrun helposti pitkän oloisiin "Ei makeaa mahan täydeltä" -keikkataukoihin. En olisi todella uskonut tätä, mutta minulla on vain neljän tekotaiteellisuudessaan rypevän huomiohuoraustekstini jäljiltä suorituspaineita. Voi Jeesuksen vittu.

Olen siis näiden parin viikon aikana aloittanut lähihoitajaurani oravanpyörässä viilettämisen survoutumalla vanhuksia kotipalvelun muodossa auttavaan ihmeelliseen maailmaan. Tarinoitahan näiden asioiden tiimoilta riittäisi maailman tappiin asti, mutta vaitiolovelvollisuuden sitomana en voi viihdyttämisen nimissäkään ruokkia teitä haaskalintuja. Yleisesti voin kuitenkin kertoa, että rajat ne on Venäjälläkin. Viime kesän uraputken pakottamisessani en pitänyt minkäänlaista lomaa töiden tekemisen lomassa. Parhaimmillaan työviikkoni kulminoituivat "7 päivää töissä, vapaapäivä, 7 päivää töissä" -tyyliseen pallit surkastuttavaan veroeurojen ansaitsemiseen. Tämänkaltainen elämöinti syö miestä, kun Annakin oli harrastamassa sairaanhoitoa Kauniaisissa ja työpäivän päätteeksi sain palata aina tyhjään asuntoon läskeilemään ennen seuraavaa vuoroa. Olipa kerran eräs viimeisimmistä työpäivistä ennen koulujen alkua. Herätyskello taikoi minut ylös normaaliin tapaan kello 6 aamulla. Keittiöön laahustettuani sitten tunsin sen, vaimean varoituksen stressivatsani syövereistä. En ollut syönyt melkein mitään, kyse ei voinut olla ruoka-aineista. Myrskyvaroitus oli selvääkin selvempi. Riensin pöntölle kuin tuuli ja seuraavan tunnin päästelin vähemmän vaimeasti tuhkaluukustani Mozartilta kuulostavaa nestemäisyyden ilosanomaa. Henkinen terveyteni on kautta historian ollut vakiona miinus viisi, mutta fyysisiltä ominaisuuksiltani en kokenut itseäni riittävän vajakiksi työterveyshuollon pakeille kääntymiseen. Päätin siis levittää sisäisen liito-oravani siivet ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa töihin vikisemään sitä niin tuttua virsivärssyä "Voi vitsi, ku väsyttää mut pakko se on vaan mennä". Noihin aikoihin burn out -ilmiö taisi olla vähän liian muodikas omissa korvissani, koska se ei tullut mieleenikään arkisten mikroruokailtojeni aikana. Vanhustyö on siitä vitsikästä, että yhtään huonommin motivoituneena sitä unohtaa ne kevyemmätkin päivät helposti. Ihmisten kanssa kun ollaan tekemisissä, niin päivät vaihtelee ja ikävä kyllä minä suurena elämän melankoliasta kitisevänä totuuden ritarina sitten muistan vaan kuinka "oli niin rankkaa".

Palatkaamme ajassa eteenpäin tämän viikon maanantaihin. Olin juuri päättänyt työpäiväni ja auringon valo hiveli hikistä naamaani ratsastaessani Helkama-pyörien kruunaamattomalla prinsessalla Matkatarella kohti kahta vapaapäivääni. Päästyäni matkani puoliväliin kuuluisa Murphyn laki osoitti jälleen olemassaolonsa; jos jokin voi mennä pieleen, se menee. *Fläpäti fläpäti fläpäti POKS* Luulin jonkun ampuneen minua luftarilla metsän siimeksestä, mutta sitten totuus valkeni: Eturengas haistatti vitut. Siinä sitten polttelin tupakan silkkaan vitutukseen ja mietiskelin tulevia kävelykenkien aiheuttamia rakkuloita varvasjuuston syntysijoillani. Työnnellessäni kylmäveristä tammaani kotia kohti muistin kuitenkin, että kotipihassani minua odottaisi tulevaisuuteni pelastaja, vain pientä huoltoa kaipaava ratsuni Vaeltaja. Who knows, ehkäpä erinäiset Matkataren eläköitymiseen johtaneet syyt siivittävät minut uuteen rakkaussuhteeseen Vaeltajan kanssa. Siinä vasta ori.

Varsin köyhä kirkonrotta kun olen, en ole aikeissa matkata Provinssiin tänä vuonna. Tuo riettauden ja myrkyllisten aineiden luvattu maa keventää nimittäin kukkaroani keskimäärin 200 euroa vuodessa. Tuollaiset summat yhdistettynä opintotuen päättymiseen vievät tulevan isän nopeasti mieron tielle. Koska jouduin päätymään tähän säästöratkaisuun, koin tulevan juhannuksen sekä viime viikonloppuisen mökkeilyn Härkmeren sateisissa maisemissa hyvinvointiani hiveleviksi vaihtoehdoiksi oluen litkimiselle. Saanen valottaa kulunutta viikonloppua.

Sääennustus ja perjantainen aurinkoinen sää lupasivat hyvää Kristiinankaupungin suuntaan kulkevalle mökkiviikonlopulle. Lähdimme liikkeelle noin seitsemän aikaan illalla työpäiväni päätteeksi kaveripariskuntamme kyydillä. Matkalla Paavo, kissojen Chuck Norris, osoitti merkkejä siitä, että jokaisella anti-sankarilla on kryptoniittinsa. Vesikauhuisen näköinen kattien kuningas ilmeisesti kärsi matkapahoinvoinnista. Kuola valui ja koko matkan ajan seurasimme, miten herra suvaitsi voida. Tarkoituksenamme oli siis Teuvalla yöpyminen, jotta reissu ei olisi aamulla niin pitkä mökille. Vanhempieni katon alle päästyämme rakas Pavemme sitten nousikin laatikostaan muina kisuina. Thanks man, miksiköhän vaivauduimme huolehtimaan hyvinvoinnistasi? No, seuraavana aamuna pääsimme sitten eroon kissakaksikosta heidän jäätyään porukoideni hoiviin. Ilma oli hieno lukiessani autoon jäänyttä Perussuomalaisten jäsenlehteä. 10 minuuttia ennen määränpäätä ilma sitten harmaantui. Katselin ulos auton ikkunasta ja totesin mielessäni: "Perkele, minähän en huonon ilman anna pilata reissuani". Enkä antanutkaan. Autuaasti avasin Pirkan kolmosen perille päästyämme ja sateen alkaessa siirryimme terassin tuntumaan kuuntelemaan kaikenkirjavia bändejä mukaan lukien todellinen maskuliinisuuden mitta Manowar. Sen verran lennokkaat olivat sanailumme aihepiirit, etten enää yhtään muista mistä kaikesta heitimme huonoja synonyymejämme, kivaa kuitenkin oli. Takka ja saunan lämmitys olivat lähes mahdottomia tehtäviä ja niistä muodostuivatkin illanviettomme suurimmat saavutukset. Saunomisen kruunasi ihohuokosia hivelevä merivesi kultaisine siitepölylauttoineen. Olisin varmasti saanut seitsemäntoista syöpää osuttuani noihin hiukkassaarekkeisiin, joten katsoin parhaakseni kiertää ne kaukaa. Oma trillerinsä oli pelkästään veteen pääseminen kännissä ilman laseja, en kummoisemmin nähnyt vastassa olevia kiviä. Selvittyäni Ahdin aitan syleilyyn jouduin huomaamaan, ettei vesi yllättäen ollut erityisen lämmintä. Siinä sitten katkarapu sisäänpäin kääntyneenä hyräilet urheasti Manowarin Metal Dazea tuntien muniesi surkastuvan perseeseen asti. Kaksi kertaa polskimista riitti minulle. Siinä sitten laittauduimme takaisin terassille vain huomataksemme, että yksi porukkamme naisista vain yksinkertaisesti käveli suoraan saunasta mereen ilman pihaustakaan. Omat miehekkäät karjaisumme vedessä saivat nopeasti nahkiaisen mittasuhteet, kun jouduimme toteamaan kyseisen naisen kylmän rauhallisuuden meressä käymisen lomassa. Viileä tarina, veli. Aamulla sitten heräsin tuhannen auringon voimalla takovaan krapulaan ja kuuntelin Iron Maidenia vadelmapuuroa syödessäni. Rajua.

Tuon tripin jälkeisenä fiiliksenä oli loputon tarve ostaa kesämökki. Mikäs sen hienompaa kuin eristäytyä muusta maailmasta pieneksi hetkeksi leikkimään ryhävalasta rannikkovesien hyväilemänä ja kuunnella Rise Againstin Dronesia Iisalmen panimon maku suussaan. Mutta näin se vain arki koitti tälläkin mutakuoppien mursulla. Nyt pitäisi jälleen löytää se kuuluisa motivaatio töissä käymiseen myös tulevana viikonloppuna muiden seurapiiriläisten hilluessa Provinssissa. Eipä sinänsä, on tuo Provinssi koettu jo niin monta kertaa, etten luultavasti säilyisi neljää päivää kovin hyvässä hapessa. Ennen en edes tiennyt mitä on krapula, olen kai tulossa vanhaksi. Nyt toivotan hyvää yötä ja painun kasvattamaan solidaarisuusmahaani.

Promilleni

Arvoisat fanini, tällä kertaa voitte seurata karvaista elämänkatsomustani pienen humalatilan saattelemana. Voin lähestulkoon väittää, että blogini suosiosta johtuen minulla on ollut epäseksuaalisia paineita keksiä jotain tarpeeksi älytöntä tyydyttääkeseni loputtoman paskaviihteen nälkänne. Olen siis tällä kertaa päätynyt kuittailemaan maailman epäkohdista pienessä sievässä, joka mielenkiinnoksenne saattaa jatkua erinäisten kirjoitusvirheiden saattelemana hamaan tulevaisuuteen. Let's roll.

Valmistuin siis eilen, eli torstaina, "nimikesuojatuksi lähihoitajaksi". Sain saatana maksaa tuosta tittelistä reippaat neljä kymppiä ja risat enkä edes saanut vittu stipendiä. Pääsen tästä arvosteluasteikollemme vittuilemiseen, joka järjen jättiläisyydessään nojaa numeroihin 1-3. Itsehän olen niin perfect, että tutkintotodistuksestani ei löytynyt yhtäkään helvetin ykköstä. Olin keskimääräisesti tasoa 4. Ja silti, ei stipendiä. Olin suhteellisen varmasti parempi kuin puolet luokastani. Ja vielä MIES. No oke sori, suatanan miehekästä vittuilla täältä lasten hoitamisen oppimäärän haldaavalta puolelta, kun näin tänään kevätjuhlassa lavalla todellisia uroksia. Miltä kuulostaa esimerkiksi TALONRAKENTAJA? Siinä vasta munakas. Sehän rakentaa vittu täysikasvuisia nukketaloja. Erityisen vaikutuksen tekivät näiden tosielämän sankareiden vaatetukset. Meinasin tukehtua allergiaräkääni, kun pari adonista marssi eteeni pukeutuneena suomileijonakotiuskontoisämmaahuppareihin. Suomalaisessa kultturissa on mielestäni miellyttävät piirteensä sissijuustomakkaroineen ja Matti Nykäsen seksiseikkailuineen, mutta facepalm. En ole rasisti, mutta joku "ammatin koulutuksen harjoittelussa" kunnostautunut musta kostaja hiippaili hakemaan todistustaan pukeutuneena punaiseen tuulitakkiin. SIIS MITÄ VITTUA? Jos reh-vitun-tori käskee pistämään jotain vähän juhlallisempaa päälle koulun juhlapäivänä, niin itse en ainakaan pukeutuisi suomalaisten keski-ikäisten pariskuntien kansallispukuun.

Tähän väliin on pakko hehkuttaa Slashin uutta levyä nimeltä Apocalyptic Love. Jos yhtään piittaat rock-levyistä, niin tässä sinulle vuosikymmenen ehkäpä paras platta. Ei siitä sen enempää.

Tässä pari päivää sitten näin todellisen tuhkakuppien prinsessan. Kyseinen seksiä tihkuva rasvattu naaras oli pukeutunut ylitse pursuavat muotonsa täydellisesti havainnollistavaan siniseen mekkoon. Epäilen edelleen, että kyseinen mekko oli viesti Jeesukselta siitä, ettei meidän tarvitse sietää ihan mitä tahansa paskaa elämämme varrella. Äitiyden esimerkki työnteli sätkä suussaan edessään rattaita, joista jumalallisella älyllä varustettuna päättelin neidon kuljettavan jotakuta käänteisellä lottovoitolla siunattua taaperoa. Kaikkein mielenkiintoisinta tilanteessa oli, että olin tulevana isänä rööki suussa arvostelemassa kyseisen rouvashenkilön elämän metodeita. Ja siis perkele, olisin munat kiinnitettynäkin parempi äiti kuin kyseinen elämäänsä kyllästynyt enkeli.

Kauniista kummajaisista puheen ollen mieleeni muistuu eroottisen elämäni kärkipiste, jonka tarkkaa ajankohtaa on tässä promilletilassa hieman vaikea muistaa. Asuin tuolloin vielä maalaisromantiikkaa tihkuvassa kylässä nimeltä Teuva. Kaikkihan meistä toki tuntevat Teuvan, onhan se sentään Lauri "Yök" Tähkän kotivaltio. Anyways, pohjustetun juttuni todellinen ydin löytyy hekumallisesta brunetesta nimeltä Ilmatar (nimi muutettu). Olen niin säikky kakkahousu, etten uskalla tässä yhteydessä käyttää todellista nimeä kunnianloukkaussyytteen uhalla. Stoori kulkee seuraavasti: Ilmatar oli Teuvan seurapiirikaunotar. Jostain syystä hän oli mieltynyt parrakkaisiin uroksiin. Esimerkiksi isukkini sattuu olemaan kyseistä eläinrotua. Eräänä Saken Pubin vessalta haisevana päivänä tämä kurveihinsa luottanut neito oli saanut isukiltani pakit. Kiimainen naarasleijona ei luovuttanut varvasjuustolta haisevassa ristiretkessään vaan päätti seuraavaksi yrittää, josko minä, rakkauden antikristus, lankeaisin hänen jumalaisten polvilumpioidensa edessä. Olin hieman aikaisemmin saapunut ystävätäreni kanssa tähän räkälöiden lyömättömänä uhrauspaikkana tunnettuun Saken Pubiin. Astuin henkkareiden tutkimisen jälkeen saluunaan kuin Clint Eastwood konsanaan. Astellessani urheasti tanssilattioiden poikki kohti viskitiskiä tämä aikaisemmin hehkuttamani isukkini pakit saanut suuhygienian maisteri yht'äkkiä ilmestyy out of nowhere. Kiertokalu kietoo kätensä ympärilleni ja pyrkii työntämään kielensä suuni kautta sinne, missä ei aurinko paista. Onnekseni olin sen verran selvillä vesillä elämäni suuremmista tavoitteista, etten suostunut Ilmataren luomaan brutaaliin elämänkatsomukseen. Katsoin parhaakseni riistäytyä jumalataren otteesta ja tuurikseni ystävätäreni riensi paikalle väittämään, että hän on tyttöystäväni. En tiedä, kuinka hengissä olisin selvinnyt ilman kyseistä pelastusta. Siitos hänelle siitä.

En oikein kykene keksimään tässä humala-asteessa kovin hyviä puheenaiheita, joten jaan kanssanne julkisia salaisuuksia elämästäni. Number uno: Luen Raamattua iltaisin. Niin hyödyllistä kuin se onkin nykymaailmassa, koen varsinkin Vanhan Testamentin jutut huvittavuudessaan hyväksi komediaksi harmaan arkeni keskellä. Tyyliin "älkää vieraitamme raiskatko, minulla olisi tässä pari tytärtä sen sijaan". Moraali kohdillaan. Number dos: Syön karkeaa merisuolaa karkkien sijasta. Suola. Suola. SUOLA. Näin valmiina lähihoitajana tiedän tarkalleen, kuinka epäterveellistä liika suola on. Ja vitut minä siitä, imeskelen sitä nytkin. Näkisitte suolapinon, jonka ripauttelen aina ruokani päälle. Number tres: Tunnen nimeltä yli 300 pókemonia. Ah, pókemon. Lapsuuteni kliimaksi. Kukaan arvon lukijoistani ei pärjäisi minulle pókemon-nörtteydessäni. Ei kukaan.

Kello on puoli viisi aamuyöllä. Kuuntelen Rammsteinia nupit kaakossa. En edes ihmettele, etteivät naapurini ole vielä keksineet valittaa metelöinnistäni. Mitä varaa heillä olisi valittaa, eivät osaa itsekään olla hiljaa paksuna olevan naiseni nukkuessa. Naapurisota on kivaa. Jostain syystä Anna ei tosin tykkää ajatuksesta. Käskee aina pistämään hiljemmalle musiikkia. Muistan, kuinka leikin kotia Kauniaisissa Annan kanssa. Kerrostalomme alakertaan oli muuttanut yhteisö jeesustelevia hurskastelijoita. Heidän hauskana tapanaan oli laulaa uskonnollisia lauluja niin, että kyseinen "musisointi" valtasi yläkerran elintilamme. Olin nuo 3 kuukautta sosiaalirotta elelemässä naiseni majuri-isän remontissa olevassa asunnossa, en siis käynyt töissä. Ja minäkös innostuin tuosta elämöinnistä. Ihmesienen kitaristi kun olin, päätin pistää kunnon soolot akustisella kitaralla joka kerta, kun alakerran jumaloijat päättivät ampua ilmoille testamenttiensa sulosäkeistöt. Pieni kitararämpytys patterin kautta vahvistettuna kerran päivässä. Ja sehän toimi. Avokkini ei sitä hyväntahtoisuudessaan myönnä, mutta naapurisota toimii aina. Nykyään naapureinamme on kulttuuria rikastavia marakassiapinoita (en edelleenkään ole oikeasti rasisti), jotka elävöittävät arkemme kiertokulkua erinäisillä uskonnollisilla menoilla. Tällä hetkellä avokkini on siskonsa yo-juhlissa, mikä avaa minulle aivan uusia ikkunoita ah-niin-ihanalle-KOSTOLLE. Mikäs sen parempaa kuin natseihin aiheettomasti rinnastettu Rammstein ja biisinsä Waidmanns Heil eli metsästäjän tervehdys. Hyvää saatanan yötä, mulkut.

Tämänpäiväinen valmistuminen ei sujunut aivan putkeen, koska ulkona oli vitun kylmä. Mutta ei se mitään, voi sitä valmistumista juhlia sisätiloissakin. Ystäväseurueeni ei jäänyt tälläkään kertaa kylmäksi, vaan kehtasivat jopa ilmestyä moikkaamaan vatipääkissojamme ujopiimä-Ronjaa ja läski-Paavoa. Seurueen poistuttua rupesin paskantamaan tätä blogia ja tästäkin tekstistä tuli teille lukijoille juuri niin laaduton kuin mitä ansaitsette. Siitoksia silti lukemisinnostanne, saatte ansionne mukaan myös jatkossa.

Amisfilosofiaa

Tadaa, arvon herrasihmiset. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se meni. Viimeisin viikko on muka ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään. Mutta ehkäpä nyt suollan ilmoille taas jotain niin laadukasta, että haluatte vain ampua ohimoonne haulikolla.

Viimesimmän blogikirjoitukseni jälkeiselle aikajanalle on mahtunut mm. jopa yksi kahden tunnin koulupäivä, luokkaretki Tampereelle, vanhempainvalmennuskurssin ensimmäinen turhanpäiväinen luento, tupakointiin uudelleen retkahtaminen ja yksityisiä pohdintoja tulevasta paskalta haisevasta unettomuudesta, jota myös isyydeksi kutsutaan. Voin kuitenkin aluksi todeta, että minulla on uusi väliaikainen arkkivihollinen. Sen nimi on koivu eikä se ole jääkiekkoilija. Viimeisen kuukauden ajan olen napsinut pieniä valkoisia tabuja, joiden tarkoitus olisi estää tämän mustavalkoisen ystäväni vaikutusvalta tukkoisessa olemuksessani. Ei toimi. Tämä puun muodon ottanut allergian antikristus taikoo elämäni vaikeaksi joka kerta, kun uskaltaudun pahan maailman armoille ulkoilmaan. Maagisesti nenäni vuotaa ja on tukossa samaan aikaan, aivastan noin 60 kertaa minuutissa ja silmäni tuntuvat kokeneen satiaisten invaasion. Mutta Tv-shopin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki!" Lisäksi tämä siitepölyn yliannostus kykenee nostamaan ennestäänkin söpön ulkonäköni uusiin stratosfääreihin. Ajoittain näytän kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivältä suohirviöiden kuningatarelta. Nenäni on rikki niistämisestä, silmät turpoavat päästä ja räkätulva on fakta heti, kun niistopaperi sijaitsee yli viiden minuutin matkan päässä. Ehkäpä ulkonäköni tiivistää kysymys, jonka kuulin erään kaveripariskunnan naispuoliskolta kohdatessamme kirpparilla: "Ootsä saanu turpaas?"

Mutta ei hätää, kyllä se siitä lakkaa helpottamasta. Ratkesin siis uudestaan röökiin kolmen kuukauden vähemmän pahalta haisemisen jälkeen enkä kykene taaskaan olemaan ilman henkosia räjähtämättä seinille. Tai ainakin Anna ilmaisi painokkaasti tämän totuuden toteamalla, että olin joku päivä ollut ilmielävä perseenreikä koska en ollut päässyt "happihyppelylle". Itsehän en ollut huomannut käytöksessäni vikaa, mutta harvoinpa me itseämme täynnä olevat ituhipit huomaamme ongelmaa asenteessamme. Hyvä puoli tässä tuhkakuppailussa on, etten tunne helposti nälkää. Niinkuin siitä nyt olisi oikeasti mitään hyötyä, kun 171 sentin ruhoni painaa rohkeat 63 kiloa. Beware me when I'm rolling down the street.

Alunperin neitseelliset keuhkoni kokivat ensimmäisen nikotiiniraiskauksensa korkeahkossa 17 vuoden iässä. Sitä ennen olin tietoisesti kieltäytynyt kaikesta nikotiiniin liittyvästä. Olin kuitenkin tuolloin tilanteessa, jossa koin sosiaalistumisen kannalta tärkeäksi sauhutella ikäiseni ympäristön tavoin. Ja kyllähän nuo syöpätikut ovat varmasti joskus minua avittaneetkin sosiaalisissa tilanteissa. Ala- ja yläasteen aikaisesta kiusaamisesta (nörtähtävä kun olin) johtuen olen nuoruudessani aina ollut varsin ujon tapainen rokkipoju, uusien ihmisten kanssa on usein turhan vaikeata saada jäätä rikottua. Joten olen sitten turvautunut pohjimmaiseen suomalaisen kommunikoinnin menetelmään eli vetänyt kännit aina, kun tilanne on näyttänyt siltä, että jotain sosiaalista pitäisi suustaan päästää. Ongelma tässä on puolestaan hiiren tasolla oleva alkoholin sietokykyni. Ja siitä huolimatta muistan esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun vedin savut oikeasti keuhkoihin asti. Tämä(kin) piti opettaa ihan kädestä pitäen minulle, koska olin aiemmin vetänyt vain poskareita. Opettajana toimi herrashenkilö, jota myöhemmin olen tituleerannut huonojen tapojeni oppi-isänä. Tämä oppi-isyyden perinne on jatkunut jo useamman henkilön kautta itseeni, mutta en oikein koskaan löytänyt itselleni omaa virallista oppipoikaa, ehkä hyvä niin. Itse röökin henkeen vetämisen oppimäärä kuului tiivistetysti "vedä posket täyteen savua, pidätä henkeä ja vedä kaikki kerralla sisään". En yllätyksekseni yskinyt yhtään, mutta taju kyllä meinasi lähteä. Tajusin onneksi istua alas, etten aivan suorilta jaloilta tipahtanut pöllyjen voimasta. Tuosta hetkestä tähän päivään asti olenkin sitten vaihtelevalla menestyksellä "lopettanut" sauhuttelun pieniksi väliajoiksi ja sitten jälleen haissut pahalta. Eikä kyseessä ole todellakaan nikotiinin tarve vaan puhtaasti rentoutumisen tarve, joka nyt on sattunut ehdollistumaan liian voimakkaasti juuri tupakointiin. Perkele, paljon terveellisempää olisi vaikka mussuttaa porkkanaa rentoutumissäväreiden saavuttamiseksi. Jos siis en vihaisi rehujen järsimistä niin paljon, ne kun maistuvat lähinnä kuolemalta.

Sitten muihin uutisiin. Eilistä Tampereen luokkaretkeäni voidaan kuvailla luokkansa ainoan miehen aurinkoiseksi juoksemiseksi parin naisen perässä museoissa ja vaatekaupoissa. Ravintolan lihapulla-annoskin oli luvattoman pieni, koska jouduin lohduttautumaan myöhemmällä Hesburger-aterialla tyydyttääkseni sisäisen läskini ravinnon tarpeen. Löysin sentään Seppälästä shortsit, jotka näyttävät jo nyt puolikkailta kissan kintuilta kämpässämme riehuvasta karvojen vallankumouksesta johtuen. Päivän kliimaksin koin istuessani Tampereen torilla. Hoiperteleva parhaat päivänsä nähnyt naisihminen tuli patsastelemaan viereeni pummimaan röökiä. Totesin askini olevan sisällöltään vajaa, mutta lupasin jättää jämät. Kauneuden ruummillistuma vastasi aivopierulla, joka kuului suurinpiirtein muodossa "Ai sä oot kani. Kiva tietää. Mä en oo kani". Tämän jälkeen jumalatar kääntyi kannoillaan ja jätti minut huuli pyöreänä pohdiskelemaan verbaliikkaansa. Olen kyllä melkoisen syvällinen amisfilosofi, mutta tällä kertaa en ole vielä vuorokaudenkaan jälkeen oikein oivaltanut kyseisen taiteilijasielun retoriikkaa.

Ja sitten se vanhempainvalmennuskurssi. Se oli kuin tuhkamunan runkkaushetki, "PUFF!". Olen niin täydellinen lähihoitaja, etten saanut luennosta mitään hyödyllistä irti. Olisin toivonut paikalla olleille isille enemmän kohdistettua informaatiota, mutta ei. Isäpiiri, tai mikä helvetti se nyt olikaan nimeltään, oli peruttu joten sain yrittää pysytellä hereillä kuunnellen lähes mielenkiintoista tietopakettia imettämisestä. Omat karvaiset rintani meinasivat räjähtää innostuksesta jo aikoinaan, kun samasta aiheesta keskusteltiin lähihoitajakoulutuksessa. Mitä minä sillä tiedolla teen? Seriously, edes oma naiseni ei olisi kiinnostunut siitä että miehenä neuvoisin imetyksessä, saatika sitten että joku vieras nainen haluaisi minun opastavan maitopahkuroidensa oikeaoppisessa hyödyntämisessä. Tai keskustelisinko tästä aiheesta vaikka muiden jätkien kanssa löylyjen yhteydessä? Lähihoitajamiehelle tällainen informaatio on hyödyllistä vain, kun se on paperimuodossa käden ulottuvilla ripulin yllättäessä.

Tasan viikon päästä olen saanut kouraani virallisen todistuksen siitä, että voin tehdä samoja lähihoitajatöitä kuin olen tehnyt tähän mennessä ilman kyseistä paperia. Ei siinä mitään, ratsastukseni kohti eläkeikää alkaa. Ja löytyyhän minulta jopa motivaatio töiden tekemiseen. Sen nimi on arjen kiertokulku. Se kulkee piirteittäin seuraavasti: Minulla on pian vauva. Se pitää ruokkia. Joten menen töihin. Teen hiki hatussa töitä. Palkkapäivä koittaa. Tilin saldo kasvaa. Tilin saldo häviää. Tilalle on ilmestynyt ruokaa. Ruoka muuttuu erinäisten mutkien kautta sinapin väriseksi. Pian kädessäni tulee olemaan tämän kiertokulun tuloksena päältä kuivempi ja sisältä mehevämpi haiseva hillomunkki, jota voimme epävirallisesti kutsua kakkavaipaksi. Ja kappas, uusi kierros on valmis alkavaksi. Arjen kiertokulku on siis lopulliselta väriltään ruskeaa. Mutta kuten arjen jokapäiväiset taiteilijat tietävät, ruskea väri syntyy sekoittamalla kaikki värit toisiinsa (tämän olen todistanut jo ala-asteen kuvistunneilla). Eli eiköhän tuleva arkeni tule koostumaan söpömmistäkin väreistä kuin ruskeasta. Näin pakinointini finaaliin saatte vielä kuulla pienen Iltalehdestä bongatun uutiskevennyksen: Tuoreen kyselyn mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii ripulista kerran kuussa. Kiitos ja näkemiin.

PS. Kaksi kolmesta kirjoituksestani on nyt tahattomasti sisältänyt ns. paskaisen lopun. Ansaitsisin tästä hyvästä Karjala-lippiksen.

Esson Bensa

Hyvää keskiviikkoa arvon valopäät! On seuraavan verbaalisen oksennukseni aika, toivottavasti ei tullut ikävä.

Tämän päivän myötä lähihoitajakoulutukseni on saavuttanut sen pisteen, ettei virallisia koulupäiviä enää ole edessä. Olen siis (mukamas) valmis astumaan yhteiskunnan oravanpyörään. Olo on kuin hamsterilla häkissä. En voi väittää, etteikö tämä turvallisen opintotuen ja säännöllisen opiskelun pois jääminen hieman jännittäisi, kun olen kuitenkin tähän mennessä koko elämäni kuluttanut takamustani luokkatiloissa viisastelemalla. Olisi vissiin aika yrittää aikuistua muutama pykälä ja tunnen itseni edelleen pahaiseksi kakaraksi.

Päivämme koostui ruotsin suullisen kurssin viimeisistä hetkistä, jotka vietimme katsellen erästä ruotsinkielistä huumorielokuvaa ja käyden syömässä Amarillossa. Ruuan maksoi kulttuurisäätiö osana kurssiamme, joten päätin käyttää hyödykseni meille annetun 15 euron hintakaton ja tilasin hyvältä kuulostaneen whiskey chicken -annoksen. Sapuska koostui muunmuassa viskiöljyllä valmistetusta kanasta, lohkoperunoista ja amerikanpekonista. Sörsselin maku vastasi odotuksia (vaikkakaan ei kyllä maistunut paskaakaan viskiltä) mutta se annoskoko. Olisin voinut syödä helposti kaksinkertaisen määrän. Saatana. Ensi kerralla tilaan kyllä tutun ja turvallisen big burgerin.

Mutta niin. Näin koulutuksemme loppusuoralla olemme aikeissa vetää kaveriporukalla pienet maistit päälle. Amarillossa käymisen jälkeen käväisin ystäväni Alkon pakeilla ja hommasin kunnon redneck-viinin nimeltä Motörhead. Kyseisen pullon teema nojaa siis varsin vahvasti erään kivan bändin musisointiin. Kotimatkalla mietiskelin syntyjä syviä ja muistin, kuinka aikaisemmin olin yhdistellyt edellä mainittua viiniä jokaisen jonnen (lue: varhaisteini-ikäisen ärsyttävän miespuolisen kersan) unelmaan eli Euro Shopper -energiajuomaan (tuttavallisemmin ES). Siitä kirposikin muistelmia muutaman vuoden takaa.

Persoonani paremmin tuntevat henkilöt tietävät, etten varhaisaikuisuudessani ole ollut mikään lestadiolainen alkoholitottumuksissani. Vielä 17-vuotiaana omistin six packin. Eikä kyseessä siis ollut kaljapätsi. Kuntoilin suhteellisen paljon ja elin varsin terveellisesti. Sitten tuli kuuluisa täysi-ikä, tutustuin muutamaan ikätoveriini ja siitä alkoi viinaksilla läträäminen ja syöpäkääryleiden tuhoaminen. Harvaa viikonloppua olin tuona aikana selvinpäin ja kehittelin itselleni humalaisen alter egon nimeltä Ihmesienen Kitaristi, joka pohjautui alkukantaiseen musisointiin lukiokavereiden kanssa perustetussa rautalankaiskelmäorkesteri Ihmesienessä. Sanoituksiemme teema nojasi vahvasti sienien ihmeelliseen maailmaan (siis ruokasienien, ihan oikeesti). Ihmisienen Kitaristina löysin vierelleni pian jokaisen normaalin ihmisen kauhun, Jorma-cocktailjuoman, joka nyt sattui olemaan nimeltään junttia huumorintajuani hivelevä ja lisäksi hinta/alkoholisuhteeltaan Alkon halvin myrkky. Laadukkuudeltaan se ei näin jälkikäteen ajatellen ollut nähnyt edes huonoa keskitasoa, mutta noihin aikoihin join mitä tahansa tarpeeksi halpaa. No, tästä pääsemme erääseen humalaisen varhaisaikuisuuteni kliimakseista.

Kaksi vuotta sitten vietin juhannusta erään kaverin karkeloissa. Erotiikkaa lähentelevä mieltymykseni viskiin oli huijannut minut ostamaan (jälleen kerran Alkon halvimman) viskipullon. Olin juhannuskiimoissani saanut päähäni, että nyt oli aika aloittaa kiipeäminen kohti baarimikkojen  kärkikastia, joten päätin testata päässäni jonkin aikaa vellonutta ajatusta Jorman ja viskin sekoittamisesta. Drinkki sai nimekseen Halpa Huora, kyseessähän kun oli kuitenkin halvin viski, mitä siihen hätään irtosi. Viinapääni on aina ollut olematon, koska painan suurin piirtein tulitikkuaskin verran. Päähänhän tämä neronleimaukseni sitten nousi. Hyvin hatarien muistikuvieni mukaan olen lähtenyt sitten kävelemään kotia kohti tuhannen kännissä juhlien loputtua ja seuraava muistikuvani on tien varrella makaaminen poliisitädin heräteltävänä. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut heräämisestä unten mailta, enkä ollut tuolloinkaan, joten järkevyyksissäni halusin piristää ilmapiiriä toteamalla "Onks nykyään naispoliisejakin?". Jostain syystä poliisitätiä ei naurattanut. Pääsin ilmaisajelulle maijan takatilaan ja sain oman kivan keltaisen patjan Seinäjoen juoppoputkasta kaltaisteni pummien seasta. Tämä kokemus hieman ravisutteli. Ainakin drinkkini jäi historiaan tähän asti typerimpänä päähänpistonani. Ja tilannekomiikassani voisi olla parantamisen varaa.

Mutta eksyin aiheesta. Palatkaamme kotimatkalleni Amarillon jälkeiseen nykyhetkeen. Muisteluideni kirvoittamana haluan tänään lanseerata kerran aikaisemmin kokeilemani ja turvalliseksi toteamani Motörhead-viinin ja ES:n sekoituksen. Baarimikkouteni toinen virstanpylväs tullaan tuntemaan pärisevällä nimellään Esson Bensa. Jokainenhan meistä toki muistaa mainoksissakin pyörineen Esso-huoltoasemien iskulauseen "Esso. Se ainoa oikea.". Drinksussanihan tämä toteamus viittaa ES-energiajuomaan. Bensa-osio puolestaan viittaa litkuun, jota on käytetty aikojen alusta lähtien sekä Esso-huoltsikoilla että moottoreissa (viitaten Motörhead-viiniin). Kyllä pärisee. Eikös viisasteluni olekin nyt saavuttanut tohvelieläimen mittasuhteet?

Tähän taidan lopettaa tältä erää filosofiset itsetutkiskeluni. Lopuksi haluan todeta, etten erityisemmin suosittele arvon lukijakuntaa tutustumaan lähemmin tässä tai myöhemmissä postauksissani esiintyviin ääliömäisyyksiin. Tekstejäni pitää ennemminkin ajatella viihteellisinä varoittavina esimerkkeinä, jotta juuri Sinä et olisi yhtä idiootti. Nyt on aikani pistää essu päälle ja vetää kumihanskat käteen. Ei, en rupea fistaamaan. Puhuin tiskaamisesta. Kuulemiin, höppänät.